Kirjoittajien tavoitteena on tarjota suurelle yleisölle käsitys siitä, millaista monimuotoisuutta löytyy Raamatun eri kirjoitusten joukossa ja Raamatun käsikirjoitusten välillä – suurimman osan historiastaan Raamattu ei ole ollut sellainen yksien kansien väliin painettu kirja, jollaisena me tunnemme sen. Juutalaisten ja kristittyjen yhteisöjen käytössä on ollut monenlaisia valikoimia erilaisia käsikirjoituksia.
Sensuroitu jakaantuu neljään päälukuun. Ensin valotetaan Raamatun luonnetta pitkän ajan kuluessa muotoutuneena kirjakokoelmana. Lukija saa tietoa esimerkiksi siitä, miten käsikirjoituksia kopioineet kirjurit työstivät tekstejä niin tarkoituksellisesti kuin vahingossa. Kirjoittajat puhuvat tahallisista muutoksista ja tahattomista virheistä. Tahallisia, toisin sanoen suunnitelmallisia, tekstin muutoksia ovat esimerkiksi lisäykset, poistot, uudelleen kirjoittamiset ja tekstin siirtäminen toiseen kohtaan.
Toisessa luvussa esitellään Vanhan testamentin käsikirjoitusten eroja. Vertailemalla eri päätyyppeihin kuuluvia tekstejä päästään tekemään havaintoja siitä, miten tekstit ovat aikojen saatossa muuttuneet. Kuningas Daavidiin liittyvien tekstien muokkaamisesta kertovaa jaksoa on kiinnostava lukea. Moni muistaa kertomuksen, jossa nuori paimenpoika Daavid surmaa jättimäisen Goljatin lingollaan. Mäkitalo ja Huotari havainnollistavat, miten niin Goljat kuin kertomuksen dramatiikka ovat aikojen saatossa kasvaneet. Daavidin kyseenalaisia piirteitä taas pyrittiin pienentämään.
Kolmas luku käsittelee Uuden testamentin esimerkkejä, joiden avulla valotetaan evankeliumien syntyyn liittyviä esimerkkejä. Evankeliumivertailu ja tekstikritiikki eivät ole sama asia, mutta kirjoittajat tarjoavat lukijalle perustietoja evankeliumien syntyhistoriasta helposti lähestyttävässä muodossa.
Viimeisessä luvussa pohditaan Raamatun muuttumista esimerkiksi sitä käännettäessä. Edelleenkään ei ole yhtä ja samaa Raamattua, vaikka näin helposti voisi luulla. Ortodoksisessa perinteessä keskeinen Septuaginta on Heprealaisen Raamatun jo antiikin aikana laadittu kreikankielinen käännös – tosin Suomessa ortodoksit ja luterilaiset lukevat samaa hepreasta ja osin arameasta käännettyä Vanhaa testamenttia. Septuagintasta on suomennettu ainoastaan psalmit, joita luetaan palveluksissa.
Tekstikritiikkiä harjoitettiin jo antiikin maailmassa – moni kirkkoisä oli taitava tekstikriitikko ja raamatuntutkija – mutta tekstikritiikillä ja eksegetiikalla on juuret protestanttisessakin perinteessä. Tämä näkyy modernin tekstikritiikin tavoitteessa. Usein etsitään alkuperäisintä ja varhaisinta tekstimuotoa.
Varhaisimman tekstimuodon tavoittelu ei kuitenkaan ole ainoa tapa tutkia käsikirjoituksia. Kuten myös Sensuroitu osoittaa, käsikirjoituksia vertailemalla voidaan saada tietoa tekstien muutoksista ja eri aikoina tärkeistä tulkinnoista. Tekstikriitikko harjaantuu kysymään miksi- ja miten-kysymyksiä ja siten pohtimaan tekstien kopioitsijoiden tavoitteita.
Kirja sisältää perustiedot Raamatun tekstien tutkimisesta ja paljon esimerkkejä. Kirja toimii erinomaisesti näinkin, mutta jäin miettimään, olisiko lukijalle voinut kertoa yleisemmin luku- ja kirjoitustaidosta antiikin maailmassa, kirjojen kopioimisen menetelmistä ja siitä, miten kirjoja luettiin. Kun on kyse Raamatusta, ovat liturgiset käytännöt erottamaton osa tekstien käyttöä. Etu- ja takaesilehdillä on kuvat neljästä käsikirjoituksesta – kuvia olisi voinut olla enemmänkin.
Sensuroitu on helposti lähestyttävä katsaus siihen, miten kulttuurimme keskeisiin teoksiin kuuluva Raamattu on syntynyt. Yleisemmin se muistuttaa taidosta, jota voi soveltaa kaikkien tekstien äärellä: kiinnittämään huomiota tekstien nyansseihin ja kirjoittajien tarkoitusperiin.
Ville Mäkipelto; Paavo Huotari: Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia. 225 s., Otava 2023.