Blogi

Ristin tie johtaa iloon ja rauhaan

Pekka Jyrkinen Valamon hautausmaalla 2023
Blogivieras: Pekka Jyrkinen

Suomessa kuolleisuus on lisääntynyt rajusti viimeisen kolmen vuoden aikana, ja tilastollisesti se tulee entisestään lisääntymään. Kuolema ei kuitenkaan ole elämän vastakohta. Elämällä ei ole vastakohtaa. Kuoleman vastakohta on syntymä. Siksi elämä on jollakin tavalla ikuista.

Kuolema asettaa ihmisen täysin uuteen suhteeseen Jumalan kanssa. Kuoleman jälkeen ei kaikki ole lopussa, vaan kuoleman jälkeen ihminen on lopussa. Siksi kuolema ja ylösnousemus eivät ole missään niin lähellä toisiaan kuin elämän päättyessä.

Länsimaisissa kulttuureissa on jopa laajamittaista kuoleman kieltämistä. Kuolleita ei haluta nähdä ja kuolemasta ei uskalleta puhua. Siksi kuoleman kieltävä kulttuuri on ohutta ja pinnallista, jossa ratkaisevassa asemassa ovat vain ulkoiset muodot. Kun kuolema kielletään, elämä menettää syvyytensä.

Suuresti arvostamani liturginen teologi ja kilvoituselämän ohjaaja, arkkipiispa Paavali kuoli 74-vuotiaana. Kävin vähän ennen hänen kuolemaansa tervehtimässä häntä Kuopiossa Suokadun uudessa kodissa ja kappelissa. Hän oli silmissäni kuin läpikuultava vanhus, jonka olemuksesta säteili valoa. Henkinen kärsimys oli kadonnut. Vanhan kuolemattoman viisauden sanat: “Jos kuolet ennen kuin kuolet, et kuole, kun kuolet”, olivat totta. Koko sen tilan kaikkine esineineen, tavaroineen, huonekaluineen ja ikoneineen täytti syvä sisäinen rauha. Siinä tilassa oli hyvä ja helppo olla. Oli, kuin joku loistaisi haihtuvan muodon läpi.

On suuri etuoikeus ja pyhä teko olla läsnä ihmisen kuolinhetkellä todistajana, perheenjäsenenä tai ystävänä. Tällaisia kokemuksia minulla on monta, mutta yksi on tehnyt pysyvän positiivisen muistijäljen. Olin läsnä isäni kuolinvuoteella kesäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2013 Suonenjoen aluesairaalan vuodeosastolla. Isäni siirtyi tuonilmaisiin 87-vuotiaana.

Tuossa hetkessä tuntui kuin ajan ja ikuisuuden väliin olisi avautunut aukko, josta isäni kulki sisään. Vaistomaisesti avasin huoneen ikkunan. Viivyin tuon aukon äärellä ja hengitin ikuisuuden ilmapiiriä. Tunsin syvän rauhan, aistin levollisuuden ja kosmisen hiljaisuuden. Se oli syvää läsnäoloa, jossa kaikki avautui ylöspäin. Läsnä oli suuri ilo ja pyhyyden kokemus karjalaisen isoisäni Porfirin sanoin: "A ́ hyväpä tuli”.

Isäni erittäin hyvä ja läheinen ystävä, emerituskirkkoherra Yrjö Paananen oli mukana isäni ortodoksisessa siunaustilaisuudessa. Jonkun ajan kuluttua hän lähetti minulle puhuttelevan kirjeen.

"Rauta ruostuu ja hapettuu, puu hapertuu ja lahoaa, aivinaliina haalistuu ja murenee, kivi rapautuu, askel lyhenee ja niistä viimeisillä Jumalan luoma elävä sielu astuu iäisiin majoihin, jossa elintilassa eivät ajan nakertajat, esteet ja vastoinkäymiset enää tee matkantekoa toivottomaksi. Siellä laukeavat toimimaan täydellisyys, puhtaus, rauha, ilo, sovitus ja pyhyys. Siellä ei varmaan enää eletä toivossa, kun kaikki toivo on jo täyttynyt.

Viimeinen viesti Väinöstä on hänen hautamuistomerkkinsä, puhutteleva valkoinen veljeskirkon risti, joka antaa uutta voimaa ja toivoa meille, joiden matkanteko on vielä hiukan kesken.

Siitä Isälle Jumalalle kiitos, että Hän antaa meille pari ystävää ellei enemmänkin ja hengenelämää sitoaksemme meitä toisiimme!"

Olemme Terhi-vaimoni kanssa Euroopan matkoilla innostuneet vierailemaan erilaisilla hautausmailla, ja joka kesä teemme pyhiinvaellusmatkan Heinäveden Valamon luostarin hautausmaalle piispa Aleksin ja arkkipiispa Paavalin haudoille. Pieni hiljainen hetki, rukous, ristinmerkin tekeminen ja kynttilän sytyttäminen nostavat pintaan kauniita muistoja jälleennäkemisen toivossa. Tuo hetki kertoo myös vastauksen kolmeen kysymykseen. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Minne minä olen menossa? Se on elämänasenne, jossa yksilö ei ole objekti vaan subjekti.

Ristin tie on kuolema. Se, mikä on pahinta elämässäsi, ristisi, muuttuu parhaaksi sinulle koskaan tapahtuneeksi asiaksi kuoleman kohtaamisessa. Sinut pakotetaan taivaan valtakuntaan hyväksymällä ristisi tien. Tulet samankaltaiseksi Jumalan kanssa. Suuri hiljaisuus ja rajaton rauha täyttävät sydämesi. Tuohon rauhaan kätkeytyy suuri ilo, ja tuossa ilossa piilee rakkaus. Nousevat esille pyhä ja mittaamaton.

Pekka Jyrkinen Valamon hautausmaalla 2023
Blogivieras: Pekka Jyrkinen

Sukuni ortodoksiset juuret ulottuvat yli 400 vuoden taakse Laatokan Karjalaan. Ensimmäinen tunnettu kantaisä Jaakob Pietarinpoika asui Impilahden Ruokojärvellä 1500-luvun lopulla. Tämä rajakarjalainen agraarielämä luonnon ja uskonnon kanssa sopusoinnussa katkesi 5.12.1939, kun sukumme lähti evakkomatkalle. Evakkomatka kesti kuusi vuotta suunnilleen yhtä monella paikkakunnalla. Uusi isovanhempien Natalian ja Porfirin saama evakkotila, joka oli myös minun ja kanttoriveljeni Matin koti, löytyi Suonenjoelta 12.6.1946.

Opettajavanhempani opastivat meidät veljekset kirkon polulle. Murrosikään saakka olimme mukana jokaisessa jumalanpalveluksessa Suonenjoen ortodoksisessa kirkossa ponomareina ja kuorolaisina. Evakkotaustaisten karjalaisten lämmin, aito, syvällinen ja luonnollinen ortodoksisuus löysi tiensä meidän molempien sydämeen. Siksi halusimme molemmat opiskella kirkon työhön toinen kanttoriksi ja toinen papiksi.

Olen myös ensimmäinen, joka valmistui vuonna 1992 teologian maisteriksi Joensuusta ja ainut piispa Aleksin papiksi vihkimä henkilö.

Armeijan ja RUK:n jälkeen avautui tie palvelutehtävään Suomen ortodoksisessa kirkossa: uskonnonopettajana Nurmeksessa, pappina Kuopiossa ja lopuksi seitsemän vuotta kirkkoherrana Mikkelissä. Tuossa työssä epäonnistuin ja siksi hakeuduin jatko-opintoihin Helsingin Yliopiston kasvatustieteelliseen tiedekuntaan. Opiskelu avasi tien koulumaailmaan, jossa vierähti seuraavat 25 vuotta: erityisopettajana ja luokanopettajana Mikkelissä ja Suonenjoella sekä lopuksi 18 vuotta rehtorina Hirvensalmella.

Elämän mottoni on vanha rajakarjalainen sanonta: “Vot on tiäll ́ mualimas ́ hyvä eliä, ku jaksaa kod ́van gorua tsirppua.”

Blogivieraan esittelyteksti on päivitetty 26.3.2024 klo 14:25.