Aiempina aikoina luonnonolosuhteet sekä niiden voima ja vahvuus tunnettiin ja tunnustettiin. Kun Unto-myrsky vuonna 2002 kaatoi metsästämme 1 600 kiintokuutiota lähinnä järeää tukkipuuta, ja kun isäni oli tämän kaiken kokemassa aitiopaikalla tilan perämetsällä, luonto osoitti voimansa. Metsä oli kuin Ihantalan taistelun jäljiltä, mutta luonto korjasi varsin nopeasti jälkensä. Karjalaisen isoisäni Porfirin viisaus osoittautui oikeaksi: “Spuassa paras metsänhoitaja”. (Jumala on paras metsänhoitaja.)
Jos suomalaiset olisivat kirjoittaneet Raamatun, siinä ei puhuttaisi paratiisin puutarhasta vaan metsästä. Metsä on suomalaisen alkukoti. Sieltä hän on maailman sivu noutanut petun leipäänsä ja hirret savusaunansa seiniin. Metsän hiljaisuudesta hän ammentaa mielenrauhansa.
Erityisesti tämän sosiaalisen median ajan kyllästäminä me tarvitsemme kykyä sisäiseen hiljaisuuteen, joka löytyy hienolla tavalla luonnosta ja metsästä. On huikaisevaa kerta kerran jälkeen huomata, kuinka luonnon helmassa ajatukset selkiytyvät ja rauhoittuvat.
Kaikki tärkein tapahtuu useimmiten hiljaisuudessa. Hyvänä esimerkkinä tästä ajatuksesta ovat Karjalan ortodoksiset kalmistot, joissa ikihonkien keskellä, puisten ristien sylissä, kepeissä mullissa lepäävät vainajat kuolonuntaan. Itkijänaiset vaikeroivat haudalla: “Kun jo lähdit ennen käymättömiin ja toisaalta tuntemattomiin murheisiin, hyvin suuret ikäväiset jätit suloisten pyhien luo mentyäsi”.
Kirjailija Veikko Huovinen kuvaa metsän merkitystä syvällisesti kirjassaan Puukansan tarina : “Puut eivät puhuneet ja jos puhuivatkin, puhuivat hiljaa. Metsällä, puilla, oli kuitenkin äänensä. Sen synnytti aina jokin ulkopuolinen voima. Tai, jos tarkkoja oltiin ja korva painettiin tyynellä ilmalla petäjän kaarnaan kiinni, erottui ehkä kasvun aiheuttama kaarnan halkeilemisen rapsahdus. Hiiskumattomassa hiljaisuudessa pystyi kuulemaan, miten silmun peitesuomu irtosi kasvaimen päästä ja leijaili maahan.”
On totta, että metsään ovat kaivautuneet kulttuurimme myyttiset juuret, ja metsä on innoittanut meidät lukemattomiin runoihin ja tarinoihin. Monet kirkon pyhät kilvoittelivat erämaissa ja metsissä, josta löysivät rauhan ja hiljaisuuden. Sisäinen rauha, levollisuus on se tila, jossa kaikki hyvät ja kauniit asiat tapahtuvat. Jos etsit ikuisuutta, elä rakkaudessa. Yksi parhaista voiman lähteistä elämälle on luonto ja metsä.
Meillä on pyhä pihlaja, mänty, jonka pääjuuri ulottuu syvälle maan sisälle, kultainen kataja, soiva haapa ja kuusi, joka koristaa joulun viettoamme. Meillä on selvät vuodenajat. Meillä on elämä, kasvu ja kuolema. Luonnosta ihminen on tullut ja luontoon hän myös palaa. Meillä on kirkas syvä vesi, soliseva puro, kova uljas kallio, ikuiset puut ja rauha.
Olen Terhi-vaimoni kanssa meloessa kesäisin kajakkikaksikolla ympäri Suomea kokenut jotakin hyvin pyhää ja kaunista. Samanlaisia elämyksiä olemme saaneet päiväretkistä Suomen kaikissa 41 kansallispuistossa tai vaikkapa kuntosuunnistuksessa. On ylevää ja liikuttavaa, kuinka lähelle ja syvälle voi päästä suomalaista luontoa ja metsää. Siksi siniset järvet ja vihreät metsät kertovat loputonta tarinaa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, joka on pyhä.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen taideteos. Elämän värähtelyt tuntuvat voimakkaina, kun valo, lämpö, värit, metsän ja luonnon harmonia löytävät tiensä ihmisen mieleen, sieluun ja kehoon. Nyt on jälleen se aika vuodesta, kun ne kannattaa kerätä talteen. Liiku luonnossa ja metsässä, katsele, haistele, tunnustele, maistele ja ihmettele sen kauneutta. Metsä näkee, vaikka sillä ei ole silmiä; tuntee, vaikka sillä ei ole tuntohermoja; haistaa, vaikka sillä ei ole nenää ja kuulee, vaikka sillä ei ole korvia. Kun me tämän ymmärrämme, olemme piirun verran lähempänä pyhyyttä ja pyhyyden kokemusta.