Blogi

Politiikan Pilatuksia, Lasaruksia ja Ankkalinnaa – mutta myös jumalallista energiaa

Peruskoulun ala-asteella harrastimme 1970 luvulla välituntipeliä, jonka nimi oli ruutuhyppely. Hiekkaan piirrettiin ruutuja, joita piti yksi kerrallaan hyppiä yhdellä jalalla läpi. Ruuduissa etenemisen, niihin jumittumisen ja takaisinpäin palaamisen määritteli leikissä heitettävä kivi, joka toimi hyppelyssä tärkeänä pelimerkkinä. Tervetuloa mukanani ajatusteni ruudukoille, joissa hypellään eri teemoihin.
Bloggaaja_Jukka_Mäntymäki_selfie_kuvassa
Johannes Mäntymäki

Neljäntoista pylvään talo

Uusi eduskunta on valittu. Politiikan apostolit ovat jälleen kerran maalanneet vaalien aikana sekä paljon hyvää ja kaunista, mutta myös mörköjä ja uhkakuvia ihmismielten fläppitauluihin. Historia kuitenkin todistaa, että niin säätyvaltiopäivien aikakaudet kuin nykyisen puoluevetoisen vapaan äänioikeusajan vaalikaudet kattavat veronmaksajien buffet-pöytään sekä miellyttäviä asioita että sappea ja etikkaa.

Arkadianmäki näyttää olevan merkillinen paikka. Eduskuntatalossa sijaitsee sukupolvesta toiseen pettymysten ja syötyjen lupausten tehdas siitäkin huolimatta, että olemme maailman onnellisin kansa. Jossakin kai sen kansallisen "troublemaker:in" (suom. häirikkö) täytyy olla, joka on yksille rauhanhäiritsijä ja toisille sen takuumies. 

Eduskunnan tehtävä ei ole helppo. Rahan jakaminen yhteisestä kukkarosta eri aatteiden ristitulessa on viheliäistä. Aina tallot jonkun varpaille. Vaikka parhaasi yrität, niin aina olet syytettyjen penkillä. Kansanedustajilla on epäkiitollinen osa olla eri tahojen sylkykuppi. Luupin alla eläminen on trapetsitaiteilua.

Kiviä ei lennä vain kansanedustajien ja valtionhallinnon virkamiesten suuntaan, vaan myös heillä on käynnissä keskinäinen sisällissota. Vastakkainen aate valjastaa pienetkin virheet aseeksi yksittäistä edustajaa ja hänen ryhmäänsä vastaan. Politiikan Pilatukset, Herodekset ja Juudakset ovat hereillä, mutta myös totuuden etsijät ja vilpittömät Andreakset, Filippokset ja Natanaelit ovat aktiivisia.[1] Pelilauta Helsingin Mannerheimintien neljäntoista pylvään talossa on repivä.  

Herra armahda, siunaa ja varjele maamme presidenttiä,
kaikkia päättäjiä, puolustusvoimia ja koko esivaltaa!

Lasarusta ja Ankkalinnaa

Tykkään Aku Ankan taskukirjoista. Niiden esittelemistä hahmoista löytyvät yhteiskuntamme kaikki mahdolliset karikatyyrit. Sijoitan joskus Disneyn tai jonkun muun sarjakuvan hahmojen synnyttämiin mielikuviin maamme poliittiset kansanliikkeet, kirkot ja muut näkyvät hahmot.

Minkä puolueen tai kirkon jäsenkirjan antaisit Mummo Ankalle tai Hessu Hopolle? Entä kuka kirkkomme metropoliitta, pappi tai diakoni muistuttaa jotakin Asterixin, Tintin tai Muumien hahmoa? Ketä sarjakuvahahmoa sinä itse muistutat? 

Tässä yhteydessä muistan huvittuneena, kun parikymppisenä nuorena miehenä olin jonkin aikaa mukana nuorisotyössä. Tiedustelin silloiselta kollegaltani, että kenestä nuorisomme puhui, kun he keskenään selittävät ”Juksu sitä ja tätä, ja hän sanoi niin ja näin.” Luulin missanneeni jonkin keskeisen henkilön. Ja niin olin tehnytkin.
– Etkö tosiaan tiedä kenestä on kysymys, kollegani kysyi.
– Ei minulla ole harmainta aavistustakaan kuka hän on, vastasin.
– Sinusta he puhuvat. He ovat antaneet sinulle lempinimen, nuorisotyöntekijä kollegani nauroi.
– Siis minä olen Juksu, ihmettelin.
– Sinä se olet!
– No, jo on! Eipä yhtään hullumpi lempinimi, vastasin nauraen. 
Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun lempinimi oli niin liimautunut mukaani, että harva edes tiesi oikeaa nimeäni, minulle selvisi, mistä yhdeksänkymmentäluvun alun nuoriso lempinimeni keksi. Muumeista! En tuohon aikaan ehtinyt työn touhulta katselemaan silloista tv:ssä pyörinyttä piirrettyä japanilaista animaatiota Muumilaakson seikkailuista. Niinpä en myöskään osannut yhdistää tätä hahmoassosiaatiota.

Myönnän, että nuorison analyysi oli tarkka. Tunnistan itsessäni hahmon piirteitä.[2] Tosin tunnustan ja tunnistan ikääntymisen myötä kasvaneeni enemmän Muumipapan ja sarjakuvakissa Karvisen hahmojen suuntaan. Mutta ei kai se Juksukaan sisältäni mihinkään ole kadonnut.

Tällainen pieni ajatushassuttelu auttaa riisumaan turhan tärkeilyn. Kaikkia ihmisiä pitää kunnioittaa, mutta egosentrinen farisealaisuus on pahasta. Lempeä huumori on hyvä lääke moneen. Myös hengelliseen niuhottamiseen. Kristuksen käskyt tulee ottaa vakavasti, mutta tekopyhyys joutaa romukoppaan.      

Stressiä ja nokkapokkaa

Jatketaanpa vielä sarjakuvamaailman siunauksissa. Ankkalinnasta löytyy kaksi ääripään hahmoa, jotka kuvaavat mielestäni hyvin tämän päivän suomalaista arkea. Roope-setä on henkeen ja vereen bisnesmies, joka aloittaa aamunsa uimalla rahasäiliönsä kolikkomeressä.

Täysin vastakkaisessa arjessa elää hänen sisarenpoikansa Aku Ankka. Hän painiskelee kroonisissa taloushuolissa. Menestymisensä työmarkkinoilla ei ole mairittelevaa, ja tämä luonnollisesti stressaa ja vaikeuttaa hänen arkeaan. Laskut pitäisi maksaa, arki pyörittää, saada jääkaappiin täytettä ja huolehtia veljenpojista. Suhteet naapureihinkaan eivät suju aina mutkattomasti.

Roope ei hahmota sisarenpoikansa arkea ja tulkitsee usein monet asiat väärin Akun elämässä. Eikä tulkinta aina mene oikein toiseenkaan suuntaan. Roopen ja Akun nokkapokat nostavat oivalla tavalla eteemme samanlaisen yhteiskunnallisen sokean pisteen, jonka profeetta Jesaja esitti 700 eKr. Jerusalemin kaupungin päättäjille. He pyörivät Rooopen tavoin vain omien ”rahasäiliöidensä” ympärillä.   

Orvolle he eivät oikeutta hanki eivätkä aja lesken asiaa.[3]

Tilastokeskusta ja merimieshattukansaa

Samaistun omassa arjessani merimieshattuisen räpyläjalan talousankeuteen. Pienituloisen työkyvyttömyyseläkeläisen arki on jokapäiväistä hilujen laskemista. Huoli siitä, mihin tulot riittävät ja mihin ne eivät riitä, luo stressiä. Opiskelijoita ja pienituloisia eläkeläisiä yhdistää yhteinen Aku Ankka -arki: puskureita pahan päivän varalle ei ole. Mistäs niitä otat, kun ei ole, mistä ottaa. 

Uusimman tiedon valossa yhden hengen perhe, jonka kuukausitulo on 1 350 euroa tai sitä pienempi, on köyhä.[4] Se onnekas, joka ylittää muutamalla eurolla tai kympillä köyhyysrajan, on käytännön arjessa yhtä köyhä kuin tilastonikkareiden vetämän viivan alle jäävät, mutta hän putoaa etuisuuksien ulkopuolelle. Suomeksi: yhteiskunnallista tukea ei tule mistään. Tätä jengiä kuvailevat Tilastokeskuksen muotoilemat lauseet:

894 000 henkilöä oli köyhyys- tai syrjäytymisriskissä vuonna 2021. Riskissä olevien määrä kasvoi 117 000 henkilöllä edeltävästä vuodesta.[5] 

Pienituloisista noin joka neljäs kotitalous ei selviydy elämän yllättävistä käänteistä. Tämänhetkinen inflaatio, korkojen nousu ja arkielämän tuotteiden kallistuminen syventävät ahdinkoa. Vähävaraisten kattilat lepäävät pakostakin muulloinkin kuin paastonaikoina. 

Bisnestä hädällä ja puskuri nolliin

Pienituloisia eläkeläisiä ja opiskelijoita yhdistävät valitettavan usein myös velkojat ja ulosotto. Kun jätät laskun maksamatta pienien tulojen priorisointipakon edessä, niin eipä kulu kauan, kun lasku siirtyy perintätoimistolle. Ne tekevät ihmisen hädällä rahaa. Vaikka sovit heidän kanssaan maksuohjelman, niin korot ja kulut juoksevat kaiken aikaa. Pienestä laskusta tulee nopeasti iso lasku. Ulosotto toimii samalla periaatteella. On koettu! Tuntuu häpeälliseltä, että eläköityminen vuosikymmenien työuran jälkeen työkykyisyyden alentumisen vuoksi ajaa rehellisen ja asiansa hoitavankin ihmisen talouden kuralle.

Entäpä Kela ja sosiaalitoimisto. Olen kiitollinen, että ne molemmat ovat olemassa. Samalla toivoisin, että päättäjät suitsisivat niiden toimintaa asiakasystävällisempään suuntaan. Olen nuoren aikuisen iästä alkaen ollut eläkesäästäjänä. Toivoin, että saisin kerrytettyä sukanvarsirahaa vanhuutta varten, sitä kuuluisaa puskuria. Näin yhteiskunta aikanaan kannusti meitä muinaismuistoajan nuoria turvaamaan vanhuuttaan. Kaunis ajatus. Valitettavasti oikea käsi ei näytä valtiovallalla aina tietävän, mitä vasen samaan aikaan tekee. 

Vuosia sitten sosiaalitoimiston asiakkaaksi eivät nimittäin ovet auenneet talouskriisini keskellä ennen kuin nostin mainitut sukanvarsirahani ja söin ne. Ei riittänyt, että tilillä on nolla euroa, pöydällä on kasa laskuja ja tuloja ei ole. Piti syödä myös vanhuuden puskurit. Nyt vanhuuden päiviksi puskurirahaa on jäljellä tasan nolla euroa. Enkä varmasti ole ainut, joka on käynyt tämän tien. Terveisiä siis kansanedustajille! Korjatkaa nyt ihmeessä moinen höperyys. Järjestelmä synnyttää ainoastaan lisää ongelmia.

Rahaa on, mutta se ei jakaudu tasaisesti 

Meitä pienituloisia on maassamme paljon, lähes 700 000. Toivottavasti valtiovalta keksii keinoja nostaa köyhät, paiseita täynnä olevat Lasarukset pois rikkaiden pöydiltä putoavien murusten ääriltä edes kohtuulliseen elämänlaatuun, jolloin voi maksaa lääkärilaskunsa miettimättä, millä sen jälkeen maksan ruokani – tai saako juuri tämä lääkärilasku velkojat perääni. 

Maallisten huolien poisheittäminen, johon kirkko jäseniään kehottaa, onnistuu heikommin, jos vatsassa kurnii nälkä tai maksamaton lasku vaivaa mieltä. Tietenkin asia vaatii kilvoittelumieltä, mutta myös monelle myös taloudellista avuntarjontaa. Alkuvuodesta (2023) Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea totesi, että Suomen perusturvan taso on aivan liian matala. Huomautus tuli komitealta jo kolmannen kerran. Toivottavasti uusi hallitus huomioi tämän viestin.

Maahamme on syntynyt uusi, erikoinen ilmiö: matalapalkkaisilla aloilla työskentelevien ihmisten elinolojen kurjistuminen. Se ilmenee muun muassa energia- ja liikkumisköyhyytenä, jotka ovat syntyneet energian ja polttoaineen hinnan nousun myötä. Tämän lisäksi kotitalouksien remonttilainojen saanti köyhyyden vuoksi on heikentynyt. Tämä vaikuttaa kotien terveysympäristöön ja viihtyisyyteen.  

Arjen diakoniassa kristillisyys joutuu puntariin

Erilaiset avustusjärjestöt ovat törmänneet viime aikoina erikoiseen ongelmaan. Kaupat pystyvät tilaamaan hyllyihinsä tarkasti kysyntää vastaavan määrän tuotteita digitalisoitumisen myötä. Hävikkiruoan määrän on siis vähentynyt. Tämä on hyvä asia, mutta samalla se on tuottanut uudenlaisen heijastusilmiön. Nyt avustusjärjestöt ihmettelevät, mistä he ottavat köyhille jaettavat ruoka- ja muut tarpeet, kun kaupoilla on vähemmän ylijäämää kuin ennen.[6]

Diakoniatyölle on todella tilausta! Kiitos Pohjois-Suomen ortodoksinen seurakunta, Oulun katedraalin rukousyhteisö. Olen saanut apua. Huolestuneena mietin kirkkomme diakonian tulevaisuutta, sillä viimeisimpänä kuvatun ilmiön lisäksi kirkon jäsenmäärä on aleneva, mikä merkitsee samaa suuntaa verokertymille. Valtion ja Euroopan Unionin tuet ovat toki suureksi avuksi, mutta pelkästään niiden varaan ei voi ripustautua. Siinäpä pähkinää purtavaksi useammalle kirkolliskokoukselle. 

Arjen diakoniassa kirkon teologia punnitaan! Yhteiskunnan pienituloisten ja heikompien tukemisessa kansakunnan kristillinen eetos myös testataan! ”Te annoitte minulle syötävää, kun minulla oli nälkä. Te annoitte minulle juotavaa, kun minulla oli jano.” [7]

”Pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä,
älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” [8]

Kirkko testaa uskosi rajoja

Siunatut kirkon suoratoistopalvelut! Kun suurella viikolla masennukseen liittyvä aloitekyvyttömyyden aalto yritti pukata päälleni, niin onneksi kotikonstit olivat lähellä. Psykiatrian erikoissairaanhoidon piiristä saamani ”Pelle Pelottoman mietintämyssy” päähän. Se on antamani lempinimi tDCS hoitomyssylle – ja kirkkostriimauksen nupit kaakkoon. Näin pääsin Kristuksen pyhien kärsimysten muistoon mukaan. Tasavirtaa nuppiin ja jumalallisia energioita sieluun.

Yritin kuunnella Oulun katedraalista Kristuksen hautauspalvelusta tarkkaavasti. Jumalanpalvelustekstit kun ovat kirkon ydinteologiaa. Ne synnyttivät fundeerauksia. 

”Oi Elämä, kuinka se käy niin, että Sinä kuolet?”, lauloi katedraalikuoro. 

Veisu ei räpiköi matalissa rantavesissä, vaan kuoro sieppaa kuulijansa mukaan sukelluskelloon ja kuljettaa jumalallisen armonmeren syviin ja salattuihin kuiluihin. Hän, joka on kaiken Alkusyy, Aina Oleva, luomaton, kuolematon, mihinkään mahtumaton, salattu mutta myös ilmoitettu Jumala, Hän kuolee! Jumala kuolee!

Kristuksessa Jumala ”pannaan uuteen hautaan, vaikka itse hän on kuolleitten haudat tyhjentänyt [--] vaivuit hautaan jättämättä kuitenkaan Isän helmaa [--] Hän, joka pitää kädessään maailman, kätketään nyt maan alle, vaikka hän itse päästää kuolleet tuonelasta”, jatkaa papisto. Nyt ollaan niin syvällä Jumalan armon meren syvyyksissä, ettei ole ihme, että palveluksen teksti toteaa: ”Outoa ja samalla kunniakasta!” [9]          

Jokainen kuoleman tapahtuman tai vainajan nähnyt ymmärtää, mitä tarkoittaa kuolema! Ei enempää eikä vähempää: juuri siitä suurena perjantaina Kristuksen Kirkko veisaa. Kuoleman voittajan astumisesta kuoleman valtakuntaan. Ja siitä Kristuksen kirkkaudesta, joka loistaa kuoleman traagisuuden keskellä suurta toivoa. 

Kirkko haastaa meidät liturgisten tekstien kautta olemaan ajattelevia kristittyjä, ja samalla veisut koettelevat uskomme rajoja. Suuren perjantain tekstit haastavat kysymään: uskonko, että on olemassa kuoleman valtakunta, haudantakainen maailma ja voiko joku todella astua sinne?

”Odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Aamen. ” [10]

Mätänevän jumalan haju

Vaikka Euroopassa 1700-luvulla valistuksen ajan tunnuslause oli ”Uskalla käyttää järkeäsi!” – ja sitähän on käytetty, erinomainen juttu! – niin samalla valistuksen eetos on aiheuttanut myös ihmisen käpertymistä itseensä. Se on: illuusioon omasta erinomaisuudestaan. Valistuksen ajan hedelmänä syntyi muun muassa ajatus siitä, että usko Jumalaan johtuu tiedon puutteesta. Järjen nostamisen palvonnan kohteeksi voi nähdä jonkinlaisena jojon palautumisena alkuasentoon. Aatteellisesti palattiin Antiikin Kreikan Protagoraksen periaatteeseen: ”Ihminen on kaiken mitta.” 

Valistuksen ajattelijat päätyivät ajatukseen, että tiede vähitellen paikkaa tiedon puutteen epäkohtia, ja niin Jumala menettää vähitellen merkityksensä. Myöhemmin tässä hengessä filosofi Friedrich Nietzsche (k. 1900) julisti:

”Emmekö vielä tunne mätänevän Jumalan hajua? – jumalatkin mätänevät! Jumala on kuollut!”[11] 

Ajatus sai kannattajia. Myöhemmin psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud (k. 1939) jatkoi samoilla linjoilla pitäen Jumalaa pelkkänä ihmismielestä nousevana harhakuvana ja häneen uskomista kypsymättömän mielen häiriötilana.[12] Samoihin saappaisiin on hypännyt meidän aikamme ehkäpä tunnetuin ateisti, evoluutiobiologi Richard Dawkins. Hän pyrki teoksessaan Jumalharha osoittamaan Jumalan olemassaolon epätodennäköisyyden. 

Miten kirkko vastaa tähän valistuksen haasteeseen? Yhteiskuntamme kun alkaa voimakkaasti olla tämän eetoksen lumouksessa. Ainakin järjen ja tiedon suhteen kirkkomme on kehottanut kuuntelemaan pyhän Basileios Suuren (k. 379) neuvoa:

”Meidän on siis käytettävä hyväksi kirjoja mehiläisten esikuvan mukaan. Ne eivät samalla tavoin mene kaikkiin kukkiin eivätkä niitäkään, joihin lentävät, yritä ottaa kokonaisuudessaan mukaansa, vaan vievät niistä vain sellaista, mikä soveltuu niiden työhön; muun ne jättävät ja poistuvat. Ja mekin, mikäli olemme järkeviä, keräämme kirjailijoilta sen, mikä on meille sopivaa ja pitää yhtä totuuden kanssa, ja muun yli hyppäämme. Ruusuja poimiessamme taivutamme piikit syrjään, niin myös kerätessämme kirjoista hyödyllistä varjelkaamme itsemme vahingolliselta.”[13]

Marttyyrit muistuttavat ytimestä

”Mätänevän jumalan” ideassa on puolestaan syytä kuunnella varhaisen kirkon marttyyrien ääniä. Pyhä jumalankantajaisä Irenaios Lyonilainen (k. 202) piti jo pelkästään evankeliumien epäilemistä hengellisenä pimeytenä. Ateistiset jumalharhojen ja ”mätänevän jumalan” idean esittäjät eivät olisi saaneet häneltä minkäänlaista ymmärrystä. Marttyyripiispa Irenaios kommentoi lääkäri Luukkaan kirjoittaman evankeliumin totuudenmukaisuuden kyseenalaistamista seuraavasti. 

” Jos nyt joku asettaa Luukkaan syrjään ja väittää, ettei hän tiennyt totuutta, hän (kritisoija) hylkää evankeliumin, jonka opetuslapsi hän väittää olevansa. [--] ihmiset joko hyväksyvät loputkin hänen (Luukkaan) kertomuksestaan tai hylkäävät myös nämä osat. Sillä ei kukaan järkevä ihminen voi hyväksyä, että he omaksuvat jotkin Luukkaan raportoimat asia tosina, mutta hylkäävät toiset ikään kuin hän ei olisi tuntenut totuutta.”[14]

Edesmennyt Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa, Nikean metropoliitta ja Bithynian eksarkki (k. 2010) Johannes kirjoittaa 1800 vuotta myöhemmin Irenaioksen kanssa samassa hengessä. 

”Ortodoksiselle kirkolle Raamattu on tärkein jumalallisen opetuksen kirjallinen lähde, koska Jumala itse on vaikuttanut sen syntyyn Pyhällä Hengellä. Tämä on oppi Raamatun inspiraatiosta. Se tarkoittaa, että Jumalan innoittamat ihmiset kirjoittivat sanoilla, jotka olivat heidän muotoilemiaan, mutta samalla Jumalan sanaa. Näin Raamattu on Jumalan sanaa kirjallisessa muodossa, koska Jumala itse ilmoittaa siinä itsensä. Kirjoittajien ajatukset ja kokemukset ovat Jumalan ilmoituksen palveluksessa.”[15]

Kirkko siis luottaa lääkäri Luukkaan kirjalliseen dokumenttiin, joka on huolellisesti laadittu silminnäkijäraporttien pohjalta.

”Monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos.”[16]

Pyhä Raamattu ja kirkon kokonaistraditio eivät aseta ihmistä valistusajan tapaan kaiken mitaksi. Kristitty on teosentrinen. Hänen koko elämänsä keskipisteeksi tulee asettua Kolmiyhteinen Jumala. Niin ihmeellinen kuin ihminen Jumalan kuvana ja Hänen kaltaisuudessaan kasvavana olentona onkin, niin samalla olemme myös monella tavalla hauraita, kompuroivia olentoja. Ilman Pyhän Hengen eläväksi tekevää toimintaa ihminen lähtee helposti harhailemaan omille teilleen. 

”Älkää mukautuko nykymaailman menoon, vaan muuttukaa sisäisesti. Alkakaa ajatella uudella tavalla, niin että osaatte arvioida, mitä Jumala tahtoo. Silloin te tiedätte, mikä on hyvää, Jumalan mielen mukaista ja täydellistä.” [17] 

Nahkapaitaa, multaa ja lättyyn leipomista

Kun elämänpolkuni on saavuttanut yli 50 vuoden iän ja horisontissa alkavat piirtyä näkymät 60 vuoden virstanpylvääseen, niin uskovaisen sisäinen silmä alkaa tähyillä kahteen suuntaan. 

Viimeistään mainitsemassani iässä ihminen alkaa ymmärtää elämänsä rajallisuuden, kuolevaisuutensa ja alkaa myös aktiivisesti ajatella sitä. Itse kohtasin tämän vaiheen jo 13-vuotiaana vakavan sairauden myötä. Olen kiitollinen, ettei ruumiista ja henkeä yhdistävä sidos silloin katkennut. Mutta kuolevaisuuden taju on kulkenut nuoruuden ajoista lähtien mukanani. 

Olen kyllä paljon miettinyt sitäkin kirkon isien opetusta, että täältä lähtemisen iällä ei oikeastaan ole väliä. Kuolemanpelko, sen tuottama murhe ja menetys ovat kipuja ja suruja ainoastaan täällä taistelevan kirkon puolella. Ilosanoma tuleekin siitä, että Kristus löi kuolemaa niin lujaa lättyyn, ettei se vain pudonnut alas kehässä vaan se putosi koko kehästä! Kuolema on voitettu! Ei ole pelättävää! ”Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa”, saarnaa Kultasuu.[18] 

Tässä maailmassa meillä on kaverinamme ”nahkapaita” eli ruumiin heikkoudet, sielunliikkeidemme omituisuudet ja katoavaisuuden todellisuus. Mutta ylösnousemus palauttaa ihmisen ”ilman paitaa” olevaan kirkkauden ja kunnian alkutilaan, joka Aadamilla ja Eevalla oli ennen paratiisista karkottamista. Siinä tilassa meihin ei ole enää sekoittuneena mitään pahaa ja rakkaudetonta, josta me vielä täällä lankeemuksen tilassa olevassa maailmassa kärsimme. Näin kirkkoisä Gregorios Nyssalainen (k. 395) välittää syvästi arvostamansa uskovaisen sisarensa Makrinan ylösnousemusnäkemyksiä teoksessaan.[19] Hän kehottaa katsomaan maanviljelijöitä. Kuinka nämä laittavat siemenen multaan, jossa se sitten hajoaa noustakseen tähkään. Siinä on kuva ylösnousemuksen ihmeestä! Kuolema ei ole loppu vaan alku. Siinä on pääsiäisen sanoman syvin ydin.  

Jumalan lapseudesta ei jäädä työttömäksi tai eläkkeelle

Toinen suunta, mihin iän myötä alkaa sisäistä katsettaan kohdistamaan, on pyhän apostoli Paavalin esittämä näkymä ja rukous: 

”Emme siis anna periksi. Vaikka murrummekin ulkonaisesti, me uudistumme sisäisesti päivä päivältä.” [20]

Fyysinen ja mielenterveyteen liittyvä hyvinvointi voi aiheuttaa haasteita. Viimeistään ikääntymisen myötä jompikumpi tai molemmat osa-alueet alkavat osoittautua samanlaiseksi kuin vanha talo. Remppaa riittää. Murtumista tapahtuu. 

Edesmennyt Vanhan testamentin eksegetiikan professori Timo Veijola sairastui 1990-luvulla syvään masennukseen. Hän joutui viettämään pitkiäkin aikoja psykiatrisessa sairaalassa osastohoidossa. Noista ajoista on julkaistu kirja hänen päiväkirjamerkinnöistään. Erään kerran hän yritti täyttää päiväkirjaansa ajatuksillaan, mutta saakin aikaiseksi vain toteamuksen: 

”Huomaan, että käsi kulkee hyvin vaikeasti. On vaikeuksia muotoilla kirjaimia. Jatkuuko tämä piina iankaikkisesti? En pysty lukemaan enkä keskittymään ylipäätänsä mihinkään. Elämä on muuttunut täydelliseksi helvetiksi.”[21] 

Edesmenneen, tuntemani Vapaakirkkoon kuuluneen kristityn, hovioikeudenneuvos Paavo Hiltusen teosta Sulkasato on vaikeaa lukea sen valoisasta otteesta huolimatta. Se on kirjoitettu luuydinsyövän hoitoprosessien keskellä. 

”Kaikki tulee Jumalalta. Myös tämä sairaus. Joillekin se on kauhistuttava, vastenmielinen, jopa pilkallinen ajatus. Ei minulle. Ellei Jumala ole kaiken Herra, Hän ei ole Jumala ollenkaan. Jobin kirja avaa esiripun. Saatana tarvitsi luvan koskeakseen Jobiin.”

Nahkapaita on ikävä kaveri. Jumala tietää tämän. Siksi hän lupaa uudistaa uskovaisia sisäisesti, jos pidämme linjat auki Hänen suuntaansa. Ja vaikka emme jaksaisikaan niin tehdä, on Jumala rakkaudessaan lähellä myös sairauden päivinä. 

Sinun ei tarvitse olla tie eikä totuus

Jumalan lapseus on ilmainen lahja. Siitä ei jäädä sairauslomalle, työttömäksi, kuntoutustuelle tai eläkkeelle. Lahja on lahja! Se on jotain sellaista, mitä papin alkusiunauksen sanat liturgian alussa yrittävät kirkkokansalle viestittää. Sanojen ja käsitteiden yläpuolella olevaa Jumalan maailmaa koitetaan kaikesta huolimatta hahmotella alkusiunauksella. Pappi lausuu: ”Siunattu on Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.” Maistele noita sanoja! 

Sinut toivotetaan noilla sanoilla tervetulleeksi sellaiseen valtakuntaan, joka on täynnä Jumalan hyvyyttä, rakkautta, huolenpitoa, varjelusta, kaitselmusta, armoa ja kaikkea hyvää enemmän kuin käsitämmekään. Jumala tuhlaa sinuun rakkauttaan. Liturgian alkusanoissa on samaa pääsiäisen iloa kuin Krysostomoksen pääsiäissaarnassa: ”Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.” Ei ihme, että liturgiaa kutsutaan pieneksi pääsiäiseksi! 

Jumalan lapseuden lahjasta kiteytyy pieniä makupaloja kokomaailman opettajan pyhän Johannes Krysostomoksen jatkaessa pääsiäissaarnaansa: ”Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta.” Sinä et ole anteeksiantamus! Sinä et ole iankaikkinen elämä. Sinä et ole tie etkä totuus. Jeesus Kristus on kaikkea tätä! Jumalan lapseus ei lepää sinun, vaan Kristuksen suuren perjantain ja pääsiäisen ihmeellisen tapahtuman varassa. 

Kirkkaalla viikolla tämä näkyi erityisellä tavalla kirkoissamme, joissa on ikonostaasit. Niiden ovet olivat koko viikon avoinna alttariin. Se julistaa konkreettisesti, että ristin ja ylösnousemuksen tähden tie Isän Jumalan tykö on avattu niin auki, että kaikkein heikoin ja mahdottominkin ihminen on tervetullut siihen hyvyyden valtakuntaan, jossa kuolema on kukistettu ja anteeksiantamus ei ole jokin tunne tai sen puuttuminen, vaan persoona. 

Oletpa kuinka rikki, kuinka hajalla, kuinka epäonnistunut tahansa, paljon tai vähän syntinen, terve tai sairas, viisas tai vähemmän viisas, pitkä tai pätkä, laiha tai pyöreä, rauhallinen tai levoton niin Kristuksen kirkon ovet ovat auki sinulle. Kirkko on sairaala, jossa Kristus on lääkäri ja hänen vastaanottonsa on auki 24/7. Hän ei torju ketään luotaan pois. Tule rohkeasti kirkkoon! Kristuksen rakkauden tähden ovet ovat auki! Veljemme paavi Franciscuksen viisaita sanoja lainaten: 

”Usein käyttäydymme, kuin olisimme armon vartijoita emmekä sen edistäjiä. Mutta kirkko ei ole mikään tullilaitos, vaan Isän koti, jossa on sijaa jokaiselle kaikkine ongelmineenkin”[22]
 

[1] Joh. 1:40–51, UT 2020
[2] http://oispapunssia.blogspot.com/p/joku-muumi-kuka-juksu.html
[3] Jes. 1: 23
[4] Eurostat 2022
[5] Tilastokeskus: Tiedote 24.3.2023, Elinolotilasto 2022
[6] Kappaleen köyhyystietojen lähde: sanomalehti Ilkka – Pohjalainen, 24.3.2023, artikkeli ”Lähes 900 000 suomalaista köyhyys- tai syrjäytymisriskissä – määrä kasvoi lähes 120 000:lla.”
[7] Matt. 25:35, UT 2020
[8] Sananl. 30:8, 1992
[9] Suuren lauantain aamupalveluksen psalmi- ja ylistystroparit. 
[10] Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus
[11] Iloinen tiede, Nietzsche, suom. 1963
[12] The Future of an Illusion, 1927
[13] [13] Pyhän Basileois Suuren opetuspuheita, luku: ”Nuorisolle siitä, kuinka tulee käyttää hyväksi pakanallista sivistystä”, kohta 3.
[14] Ireanus, Adversus haereses III. 14. 3-4
[15] Alustus Suomen Pipliaseuran 185-vuotisjuhlaseminaarissa, arkkipiispa Johannes; Aamun Koitto 11/1997
[16] Luuk. 1: 1–3, 1992
[17] Room. 12:2, UT 2020
[18] Pyhän Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna
[19][19] Sielusta ja ylösnousemuksesta, Gregorios Nyssalainen
[20] 2. Kor. 4:16, UT 2020
[21] Timo Veijola, Kolkuttaakaa niin teille avataan, päiväkirjamerkintöjä ahdistuksen ja ilon ajalta
[22] Evangelii Gaudium, paavin kiertokirje

Bloggaaja_Jukka_Mäntymäki_selfie_kuvassa
Johannes Mäntymäki

Vuonna 2022 tuli 20 vuotta kirkon virallista jäsenyyttä täyteen. Matkan varrella on reppuuni kertynyt useita koulutuksia: laborantti, nelivuotinen (ev.lut.kirkon) dino-tuplatutkinto: diakoni ja nuoriso-ohjaaja, radiotoimittaja. Ortodoksisen kirkon teologian opinnot Itä-Suomen yliopistossa aloitin esihistoriallisena aikana ja olen edistänyt niitä pienin palasin kaiken muun ohessa. Se höyryjuna puksuttaa edelleen raiteillaan voimieni mukaan. Työhistoriani on vähintäänkin värikäs. Viimeisimmäksi olen työskennellyt Oulun metropoliitan kanslian hiippakuntasihteerinä vuosina 2006–2014.

Lukijavihkimykseni yhteydessä (2008) käyttööni siunattiin kirkollinen, Johannes Krysostomokselta tuleva nimeni, joten käytän kirkollisissa yhteyksissä nimeä Johannes. Valtionhallinnon papereissa kutsumanimeni on Jukka, mutta arkielämässä tottelen lempinimeäni Juksu.

Hiippakuntatyön päätyttyä minun piti palata viimeistelemään opintoni, mutta toisin kävi. Hieman ennen opintojeni aloittamista hyvä rukousystäväni murhattiin raa’asti. Se oli lähtölaukaus useiden kielteisten tapahtumien sarjalle. Lopputuloksena oli syvä henkinen romahdukseni. Vuodesta 2015 olen tapellut vaikean masennuksen kanssa, jonka johdosta jäin työkyvyttömyyseläkkeelle marraskuussa 2022.

Nuorempana tuli kierrettyä maailmaa. Suomessa olen asunut 16 paikkakuntaa läpi juosten työtehtävien perässä. Oulussa olen asunut vuodesta 1999 ja viihdyn täällä edelleenkin enemmän kuin hyvin. Harrastan lukemista, elokuvia, sekä hyviä ruoka- ja kahvipaikkoja. You Tube -kanavan pitäminen (Viisaudenkirja) ja blogiin kirjoittelu (olemisenpulma.blogspot.com) laskettaneen myös harrasteisiin. Tällainen minä olen. Ja enemmänkin. Saa tutustua!