Blogi

Näennäinen sovinto ei tuo oikeaa rauhaa – vääryyden edessä ei saa vaieta

Kaksi lasta kiistelee pihalla. Aikuinen menee väliin, sanoo molemmissa olevan syytä ja käskee heitä pyytämään toisiltaan anteeksi. Aikuinen pääsee takaisin tekemään omia juttujaan puhelimella. Omasta mielestään hän toimi tasapuolisesti, vaikka hänen luomansa rauha ei ole oikea rauha. Ehkä toinen lapsi on se heikompi, jota jatkuvasti kiusataan ja sorretaan. Nyt hänen piti vielä pyytää anteeksi kiusaajaltaan.
Ortodoksipappi_Rauno_Pietarinen_palava_tuohus_kädessään
Isä Rauno Pietarinen

Vastaavaa tapahtuu aikuisten kesken silloin, kun puuttuu asiantuntemusta työyhteisöjen sisäisistä ristiriidoista. Luullaan, että rauha saavutetaan, kun kaikki pyytävät toisiltaan anteeksi ja saatetaan ottaa Raamattukin avuksi. Jälleen syntyy rauha, joka ei ole todellinen, ja josta seuraa entistä pahempia ongelmia.

Konfliktien käsittely on ammattilaisten työtä. Johtotehtäviin päätyminen ei tarkoita, että samalla pätevöityisi työyhteisökonfliktien ratkaisijaksi. Sellaisia on omassa kirkossamme vain muutama, mutta ammattilaisia löytyy toki muualtakin. Heille tulee luonnollisesti maksaa palkkaa, mutta se on pieni uhraus, jos työyhteisöön saadaan palautettua oikea rauha.

Konfliktien käsittely on ammattilaisten työtä. Johtotehtäviin päätyminen ei tarkoita, että samalla pätevöityisi työyhteisökonfliktien ratkaisijaksi.

On kaunis ajatus hoitaa kirkon haavoja rukouksella ja paastolla tai muistuttaa, että parannus on syytä aloittaa itsestä eikä nostaa esille toisten puutteita. Periaatteessa kyllä, mutta jos niiden taakse piilotetaan omia päämääriä, menetetään hengellinen arvo ja uskottavuus. Asiat ovat voineet alunperin mennä solmuun monen sinänsä vähäisen asian yhteisvaikutuksesta, ja kehnot toimintakulttuurit ovat saattaneet muodostua vuosikymmenien aikana.

Raiteiltaan suistuneen yhteisön tervehdyttäminen vaatii pitkäjänteistä työskentelyä ja ammattiauttajia. Tarvitaan myös aito halu saada asiat kuntoon. Niin ei aina ole, sillä epäjärjestys voi olla jonkun etu tai ainakin näyttäytyä järjestyksenä. Näin osa työyhteisöstä joutuu kärsimään, kun se saa muutenkin ylityöllistettynä hoitaakseen toisten työt.

Parantumiseen tarvitaan tahtoa

Evankeliumin kertomus Betesdan altaan äärellä eläneestä halvaantuneesta tuo tärkeän näkökulman parantumisen mahdollisuuteen, jota Jeesus tarjosi sairaalle kysyessään, tahtoiko tämä tulla terveeksi. Kuka nyt ei haluaisi parantua!  Kuitenkin ihmismieli voi kiintyä erikoisiin asioihin. On selvää, että 38 vuoden aikana halvaantunut ja hänen läheisensä olivat tottuneet tilanteeseen, jossa joku toi ruokaa, toinen hoiti miehen muita asioita ja joku piti tälle silloin tällöin seuraa. Nyt Jeesus tarjoutui muuttamaan kaiken tämän silmänräpäyksessä. Yhtäkkiä olisi otettava vastuu omasta elämästä, tultava yksin toimeen ja alettava itse auttaa toisia. Siksi Jeesus kysyi, oliko mies valmis tähän.

Sama pätee myös yhteisöjen halvaantumiseen ja kysymykseen, halutaanko parantua. Jos halutaan parantua, ja johto kykenee sanomaan sen ääneen, voi paraneminen alkaa. Siihen tarvitaan siis johdon tahtotila, asiantuntija-apua ja aikaa.

Johtaja on vastuussa

Yksinkertainen tosiasia yhteisöjen kohdalla on johdon vastuu. Johtaja on aina vastuussa. Hän voi sanoa, että ei ole aiheuttanut ongelmaa, mutta hän on silti vastuussa avun hankkimisesta.

Kirkon kohdalla hierarkkinen rakenne saattaa tehdä asian monimutkaisemman näköiseksi. Näin ei tarvitse olla. Piispoilla ja kirkkoherroilla on viime kädessä vastuu seurakuntien ja koko kirkon hyvinvoinnista. Heillä ei toki ole siihen läheskään aina asiantuntemusta tai osaamista, mutta niinhän on useimmissa yhteisöissä. On viisautta ymmärtää. milloin tarvitaan ulkopuolista osaamista. Se ei ole edes hengellinen prosessi, vaan jokaisen johtajan yleisosaamista.

Johtajilla on sekä moraalista että hallinnollista valtaa – ja yleensä yhteisön korkeimmat palkat. Näistä seuraa välttämättä myös vastuu. Reaalimaailmassa on selvää, että jos yhteisössä on sisäisiä ongelmia, johtajan velvollisuus on ryhtyä toimiin eli huolehtia ammattilaiset selvittämään tilannetta. Olisikin hyvä, jos hiippakuntien toimintasuunnitelmiin lisättäisiin hiippakunnan omien toimintojen oheen suunnitelmat seurakuntien työyhteisöjen kehittämisestä. Tämä ei tarkoita virkistyspäiviä tai yleistä koulutusta, vaan ammattilaisten suorittamaa tilanteen kartoitusta ja siitä nousevia toimenpiteitä.  Toteutuneista toimista raportoitaisiin vuosittain hiippakuntien vuosikertomuksissa.

On viisautta ymmärtää. milloin tarvitaan ulkopuolista osaamista.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuosi sitten, osa ortodoksisista ja muistakin kirkoista asettui rohkeasti ukrainalaisten puolelle. Venäjä ja sen toimet tuomittiin määrätietoisesti. Jotkut kirkot taas tukevat Venäjän federaatiota sanoen, että he eivät puutu politiikkaan, ja että rukoileminen riittää. Sekin on Venäjän tukemista, ja siihen Venäjän propagandakoneisto pyrkii. Rukous on aina hyvä, mutta on synti kieltäytyä muista toimista silloin, kun ihmisiä tapetaan, kidutetaan ja raiskataan ja lapsia pakkosiirretään kauas sukulaisista ja omasta maasta.

On aivan selvää, kuka hyökkäsi ja kenen kimppuun. Venäjä väittää suojelevansa perinteisiä arvoja –  tappamalla naisia ja lapsia ja kaikkia muita, jotka ajattelevat eri tavalla kuin Kreml. Varsinainen syy sotimiseen tosin on pelko demokratian leviämisestä Venäjälle. Aatteiden kirjoa ei hyväksytä, joten eri tavoin ajattelevat vangitaan kotimaassa ja tapetaan Ukrainassa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja siellä tehdyt hirmutyöt on tuomittu niin monen kansainvälisesti uskottavan tahon toimesta, että muun totuuden uskominen edellyttää joko salaliittoteorioita tai sitten sisäistä sitoutumista harhaiseen ja teologisesti kestämättömään Russkij Mir -ideologiaan (Venäläinen maailma).

Jotkut kirkot taas tukevat Venäjän federaatiota sanoen, että he eivät puutu politiikkaan, ja että rukoileminen riittää. Sekin on Venäjän tukemista, ja siihen Venäjän propagandakoneisto pyrkii.

Alussa mainittu takapihan pikku kiusanhenki osoittaa sormellaan uhria ja sanoa tämän aloittaneen. Kun hän sanoo sen päättäväisesti ja kovaa, niin muut saattavat uskoa. Jos vale menee läpi, voi alkaa  syyttää toisia jo etukäteen siitä, mitä itse aikoo tehdä. Naapuripihoilta löytyvät samanmieliset todistavat nähneensä, vaikka eivät nähneet ja kuulleensa, vaikka eivät kuulleet. Valheiden verkko kasvaa ja valheesta alkaa tulla uusi normaali, uusi todellisuus. Moni liittyy joukkoon, koska siitä saa etuja: rahaa tai hyvän aseman, mikä taas tuo lisää rahaa. Saattaa saada myös matkoja ylöspitoineen, kalliita koruja ja muita lahjoja. Jotkut menevät vauhdilla mukaan omasta tahdostaan. Toiset vaikenevat pelosta nähdessään pahuuden voiman.

Joskus vaikeneminen on synti

Erilaisia ”todellisuuksia” nousee kuin rikkaruohoja niin hiekkalaatikoilla, työyhteisöissä kuin kansakuntienkin tasolla. Useimmat niistä tunnistetaan ja kitketään heti – kiitos koulutustason, demokraattisesti toimivan avoimen yhteiskunnan ja vapaan tiedonvälityksen.

Totuus on absoluuttinen, ja osa-totuus on valhe. Vaikeneminenkin on synti tietyissä tilanteissa. Jos se tapahtuu oman edun tavoittelemiseksi, se on varmasti synti. Hiekkalaatikon kiusaaja ymmärtää rikollispomon tavoin, että hänen valtansa jatkuu niin kauan kuin riittävän moni valehtelee, sulkee suunsa tai ainakin sanoo, ettei nähnyt tai kuullut mitään.

Hiljattain Tanskan edustaja YK:n yleiskokouksessa siteerasi edesmennyttä eteläafrikkalaista arkkipiispaa ja Nobelin rauhanpalkinnon saajaa Desmond Tutua: ”Jos olet puolueeton epäoikeudenmukaisissa tilanteissa, olet valinnut sortajan puolen”.

Kun propaganda on tehnyt tehtävänsä ja mielenosoitus kerännyt mukaansa riittävästi poliittisia ja uskonnollisia johtajia sekä joukon medialukutaidottomia niin kutsuttuja tavallisia ihmisiä, se päätyy kiihkeästi huutaen vaatimaan pyhäinhäpäisijän tappamista. Hän kun ei ole yksi ”meistä”, ja hänen sanansa ja opetuksensa uhkaavat ”meitä”. Poliittinen johto suostuu kuoleman välikappaleeksi säilyttääkseen oman valtansa, vaikka selittääkin toimivansa tavallisten ihmisten nimissä.

Jerusalemissa oli lopulta kysymys siitä, että kansa, uskonnollinen ja poliittinen johto yhdessä halusivat surmata Kristuksen saadakseen edelleen lymytä pimeässä tai enintään hämärässä omat etunsa säilyttäen. Vapautta, avoimuutta ja totuutta ei haluttu. Jos me nyt haluamme löytää totuuden Kristuksessa, meidän on ensin lähdettävä tielle, joka vie valoon Kristuksen luo. Hänessä on totuus ja iankaikkinen elämä.

Ortodoksipappi_Rauno_Pietarinen_palava_tuohus_kädessään
Isä Rauno Pietarinen

Olen ortodoksipappi Ivalossa. Vaimoni Anneli on tehnyt uraa kanttorina, työnohjaajana ja laulunopettajana. Hän on ollut työparini, tehnyt työsuunnitelmamme ja ohjannut minut oikeaan sävellajiin "taas ja taaskin”. Meillä on kuusi aikuista lasta ja lapsenlapsia. Asuvat jo maailmalla. Suuri ilo.

Olen käynyt koulua ja opiskellut 1970-luvulla. Pappina olen palvellut vuodesta 1981. Sen jälkeen kirkolliset toimitukset, jumalanpalvelukset – erityisesti liturgiat – ja opettaminen olivat osa elämääni. Samoin 1990-, 2000-, 2010- ja 2020-luvuilla.

Palvelen Lapin seurakunnassa, missä isä Jaakko Vainio pitää meistä työntekijöistä hyvää huolta. Hiippakuntamme piispa metropoliitta Elia myös välittää aidosti hyvinvoinnistamme. Siksi Lapissa on hyvä olla. Täällä on kaikkina vuodenaikoina upea, puhdas luonto ja puhdasta lähiruokaa.