Vapahtajamme on suuressa armossaan antanut meille tänäkin vuonna mahdollisuuden aloittaa pyhä ja suuri paasto. Tämä Suuri Pyhä kutsuu meitä katumukseen, rukoukseen, lähimmäisen auttamiseen – kohti suurempaa vapautta synnistä ja sen seurauksista. Paastossa, pyhittämisen ajassa, konkreettisen tietyistä ruoka-aineista ja liiallisuudesta luopumisen kautta harjoittelemme luopumista ja kuuliaisuutta kristityn elämässämme yleensäkin. Paastoa voisi, nykyajan ihminen huomioiden, hyvin kutsua haasteiden ajaksi. Tässä kaikessa tukenamme on kuitenkin henkilökohtainen sekä kirkon yhteisöllinen rukouselämä.
Paastokilvoittelun alkaessa voisimmekin ensin haastaa itsemme asettumaan Jumalan läsnäoloon, olemalla kasvokkain hänen kanssaan ja viipymään siinä muutaman hetken yrittäen päästä pakoon levottomuuttamme. Seisomalla hänen edessään syvän hiljaisuuden vallitessa ihmisen luonnollinen tarve on ryhtyä oitis pohtimaan, mitä sanoisi Jumalalle. Mutta Jumala on usein vaiti. Sovintosunnuntain sanomassaan Kirkko kiinnittääkin huomiomme vallitsevaan todellisuuteemme: me olemme kaukana Jumalasta. Kuinka siis voisimme rakentaa sillan Jumalan mykän poissaolon ja oman rauhattomuutemme välille?
Tähän huoleen kirkkomme hengellinen perinne tarjoaa rukousta, joka sanan aktiivisessa, inhimillisessä merkityksessä tarkoittaa taipumista Jumalan puoleen. Siitä seuraa sisäinen Jumalaa kohti kurottautuminen ja hänelle läsnä oleminen. Rukous ja ihmisen henkilökohtainen hengellinen elämä täydellistyy toiminnassa. Sen tulee olla Jumalan teko, jonka välikappaleina me toimimme. Aivan ensimmäiseksi meidän pitää osata kuunnella ja oppia kuulemaan Jumalaa, maailmaa ja lähimmäistämme. Sitten meidän pitää oppia toimimaan rakastavan ihmisen tavoin noudattaen viisautta, johon meitä ohjaavat Raamattu, sakramentit ja kirkon perinne. Varhainen kirkko korosti voimakkaasti, että nämä kolme kulmakiveä ovat tuon Jumalan luo vievän sillan rakennusosia.
Ja sitten on vielä sovinto ja anteeksiantamus lähimmäistemme kanssa, jolla suuri paasto alkaa. Meidän on sovitettava lähimmäinen osaksi olemassaoloamme. Anteeksianto on hyvin tärkeää sen kadonneen paratiisin löytämiseksi, josta ihmisistä ensimmäiset Adam ja Eeva olivat karkotetut. Mikään ei ole niin syvälle juurtunut ihmiskunnan tietoisuuteen, mikään ei ole niin pysyvää ihmiskunnan historiassa kuin paratiisin muisto, sen halu ja odotus. Kaikkien tekojemme, kaikkien etsintöjemme, kaikkien tuskiemme, pyrkimyksiemme ja ponnistelujemme kohteena lopulta piilee paratiisin etsiminen.
Koska meidät on kutsuttu pyhään ja suureen paastoon, joka vaatii meitä ymmärtämään, etteivät aineelliset hyödykkeet anna meille paratiisia, antakaamme tänä aikana erityistä arvoa anteeksiannolle ja rakkaudelle. Sana ”anteeksianto” tarkoittaa sen alkukielisessä merkityksessä nimenomaan saman tilan jakamista toisten kanssa. Anteeksiantaminen on tilan antamista muiden olemiselle. Vasta sen jälkeen, kun olemme asettaneet lähimmäisemme ensimmäiseksi ja itsemme viimeiseksi, voimme mekin mahtua Jumalan tilaan, siihen syleilyyn, joka ottaa vastaan meidät kaikki syntiset. Rukoilen, että tästä syleilystä meidät kaikki Jumalan armosta kerran löydetään.
Paastokilvoitustanne siunaten,
Leo
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa