Kun puolisoni vuosia sitten makasi puhe- ja liikuntakyvyttömänä alueellisen keskussairaalan neurologian osastolla, vein potilashuoneen hyllyn päälle, hänen katseensa ulottuville, pyhän ylienkeli Gabrielin ikonin. Seuraavana päivänä yritimme hoitajan kanssa saada hätääntyneen miehen huulilta luetuksi, mitä tärkeää tämä halusi saada sanotuksi.
– Vaimo on päästettävä pois laatikosta!
– Tässähän vaimosi seisoo, yritti hoitaja rauhoitella ja osoitti minua.
Kun mies jatkoi anomistaan, avasin hoitopöydän laatikon, löysin sieltä edellispäivänä tuomani ikonin ja asetin sen takaisin hyllyn päälle. Potilas rauhoittui saman tien. Vakavasti sairaan sanavarastossa vain menivät vaimo ja ylienkeli sekaisin.
Tuo pieni välikohtaus palaili mieleeni kun viime vuoden lopulla istuin Tukholman vuosittaisessa Konsten att hålla ihop ett land -konferenssissa ja kuuntelin puheenvuoroja sairaalasielunhoidon haasteista moniuskontoisissa yhteiskunnissa. Yksi pääpuhujista, sairaalakappalainen Mark Newitt Sheffieldin opetussairaalasta esitteli Skotlannissa kehitettyä mallia, jossa perinteisesti kirkkojen vastuulla ollut sielunhoitotyö on siirretty sairaaloiden tai niiden ylläpitäjien rakenteisiin.
Velvollisuus palkata sairaalasielunhoitajia perustuu lakipykälään, jonka mukaan potilaan uskonnollisiin, sielunhoidollisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin tulee kyetä vastaamaan ja palvelun tulee olla saatavilla kaikille uskonnosta tai elämänkatsomuksesta riippumatta. Sielunhoitopalvelujen riittävyydestä tulee huolehtia samaan tapaan kuin fysioterapeuttien, toimintaterapeuttien, pesulapalvelujen, ruokahuollon ja vartiointipalvelujen riittävyydestä.
Skotlannin mallissa sairaalasielunhoitajan ammattiin voi pätevöityä noin vuoden mittaisella yliopistokoulutuksella. Pääsyvaatimuksena edellytetään alempia korkeakouluopintoja, mutta teologista pohjakoulutusta tai uskonnollista vakaumusta ei vaadita. Vaikka ammattinimikkeenä käytetään kristillisestä perinteestä nousevaa termiä ”kappalainen’ (”hospital chaplain”), ei toimia täytettäessä saa suosia mitään tiettyä uskontoa tai vakaumusta, jollei sille löydy erityisiä perusteita. Esitelmöijän mukaan uskontoneutraali sairaalasielunhoito ei ole este sairaaloiden yhteistyölle uskonyhteisöjen kanssa. Pappi, rabbi, imaami tai pakanapapitar kutsutaan paikalle erikseen silloin kun potilaan henkisen hoivan tarpeet laajenevat uskonnolliseen ulottuvuuteen.
Esitelmä jakoi mielipiteitä. Joidenkin mielestä uskontoneutraalien sairaalakappalaisten ammattiryhmä on oivallinen keino vastata moniarvoisen yhteiskunnan tarpeisiin, toisten mielestä se on yleistävä ansa, joka ei palvele hengellisesti omaan tunnustukseensa sitoutuneita potilaita. Sakramenttien toimeenpanoon kuten esimerkiksi ripin vastaanottamiseen tai ehtoollisen nauttimiseen toki kutsutaan papisto, mutta onko muutoin samantekevää millaista viestiä sairaan luona viipyvät kantavat mukanaan?
Maallikkona pysähdyin miettimään ammatillisen osaamisen ja vastuullisuuden ohella myös omaisten ja vapaaehtoisten tukihenkilöiden sairaalamiljöössä kohtaamia jännitteitä. Virallisesti vakuutetaan, että potilaiden ja heidän läheistensä vakaumusta ja tahtoa kunnioitetaan. Henkilökunnan suvaitsemattomuus saattaa kuitenkin ilmetä toisin: vaikkapa ikonin nakkaamisena pois omista silmistä, potilaan pöytälaatikkoon. Niin tai näin, asia kokonaisuutena on tärkeä: moniarvoisen yhteiskunnan sairaalasielunhoidon haasteet ovat ja tulevat olemaan ajankohtaisia, ja niistä on syytä keskustella Suomessakin.
Kuvituskuva ylhäällä: Kirjoittaja VTT Päivi Billie Gynther on omien sanojensa mukaan ortodoksisuuden rajapinnoista kiinnostunut riviseurakuntalainen Jyväskylästä.