Maailmalta

Vanhat valokuvat kertovat karjalaistytöistä Krasnostokin luostarissa: "Me itkimme niin, että olimme vedeksi muuttua"

Kirkkomme aarteita -sarjassa tarkastellaan nyt RIISAn kokoelmien valokuvia karjalaisista tytöistä, jotka lähetettiin 1900-luvun alussa Valko-Venäjän ja Puolan rajalla sijaitsevaan luostariin.
| Teksti: Ilona Pelgonen | Kuva: Marfa ja Pelagia Porali/RIISAn kuva-arkisto, H.Neuvonen-Seppäsen arkisto
Huivipäiset Marfa ja Pelagia Porali Moskovassa

RIISAn mittavasta valokuvakokoelmasta löytyy valokuvia karjalaisista tytöistä, jotka lähetettiin 1900-luvun alussa Valko-Venäjän ja Puolan rajalla sijaitsevaan Krasnostokin luostariin. Luostarin jatkajana toimii nykyään Grodnon Jumalanäidin syntymälle pyhitetty luostari. Siellä tytöt opiskelivat luostarin opettajaseminaarissa opettajiksi tai tulivat nunniksi.

Muutamien valokuvissa näkyvien tyttöjen nimet ovat tiedossa, mutta suurin osa heistä on yhä tunnistamatta. Yhden valokuvan tarina on kuitenkin selvinnyt vuonna 2020 tutkimalla arkistoaineistoja ja kirjallisuutta yhteistyössä eri tutkijoiden kanssa.

Tuntemattomaksi jäänyt karjalaistyttö noviisin asussa kuvattuna
Karjalaistyttö noviisina. Tytön henkilöllisyys ei ole tiedossa. Kuva: RIISAn kuva-arkisto.

Vuosina 1907–1917 raja-Karjalassa toimi Karjalan Veljeskunta, jonka tehtävänä oli ortodoksisen uskon vahvistus alueen kylissä. Sitä varten alettiin rakentamaan kouluja, joihin tarvittiin opettajia. Aluksi opettajia palkattiin Krasnostokin luostarista. Veljeskunnan johtajana toiminut arkimandriitta Kiprian oli sitä mieltä, että opettajan työhön kuului myös paljon muutakin kuin pelkästään opettaminen: opettajien tuli lisäksi tehdä lähetystyötä kylissä, toimittaa lasten kanssa rukoushetkiä tsasounissa, olla yhteydessä lasten vanhempiin sekä levittää kirjallisuutta. Kuitenkin muualta Venäjältä saapuneet opettajat palasivat koteihinsa kesälomilla, eivätkä tehneet sinä aikana valistustyötä.

Veljeskunnan johtajana toiminut arkimandriitta Kiprian oli sitä mieltä, että opettajan työhön kuului myös paljon muutakin kuin pelkästään opettaminen: opettajien tuli lisäksi tehdä lähetystyötä kylissä, toimittaa lasten kanssa rukoushetkiä tsasounissa, olla yhteydessä lasten vanhempiin sekä levittää kirjallisuutta.

Näin ollen arkkimandriitta Kiprian päätti kouluttaa karjalaisia tyttöjä kehittämään oman maansa sivistystä ja opettamaan kotiseuduillansa. Samalla syntyi ajatus naisluostarin perustamisesta Karjalaan.

Mantsinsaaren seurakunnan pappi Petr Šmarin (vuonna 2000 kanonisoittu pyhä marttyyri Varus, Lipetskin piispa) kirjoitti asiasta Finljandskaja Gazeta-lehdessä v. 1912 №100:

”Naisluostarin merkitys Karjalassa olisi niin suuri kuin Valamon luostarin, jos tämä perustettaisiin jossain Karjalan syrjäseudulla kuten Salmissa, Suojärvellä, Kolatselgassa tai muualla. Mutta tämä ajatus syntyi jo sellaisessa päässä, jossa jokainen hyvä aikomus kypsyy nopeasti ja tuo arvokkaita hedelmiä”.

Tällä Šmarin tarkoittaa Kiprianin lujuutta ja energiaa.  

RIISAn arkistoissa olevasta Karjalan Veljeskunnan vuosikertomuksesta ilmenee, että yhteensä 20 tyttöä oli lähetetty Krasnostokin luostariin; 12 heistä opettajaseminaariin ja kahdeksan noviiseiksi. Kolme tyttöä palasi kuitenkin kotiin. Tyttöjen yhdyshenkilönä ja saattajana toimi pappismunkki Isaaki, Valamon luostarin tuleva varajohtaja. Veljeskunta ei kuitenkaan raportoinut, montako tyttöä kuoli luostarissa. RIISAn valokuvissa tyttöjen kuolinvuodet on merkitty ristillä.

Yksi valokuva esittää vuonna 1921 kuollutta Marfa-nunnaa, jonka vieressä istuu toinen nunna. Nyt tiedämme, että kuvassa ovat sisarukset Marfa ja Pelagia Porali Salmin Kirkkojoelta. Siskojen tarinasta kertoo Hellä Neuvonen-Seppänen väitöskirjassaan Menetetyn Karjalan valot ja varjot. Siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa (2020. S. 222-225).

Tyttöjen yhdyshenkilönä ja saattajana toimi pappismunkki Isaaki, Valamon luostarin tuleva varajohtaja. Veljeskunta ei kuitenkaan raportoinut, montako tyttöä kuoli luostarissa. RIISAn valokuvissa tyttöjen kuolinvuodet on merkitty ristillä.

Karelskie Izvestia -lehti (1914, №13-16) julkaisi Pelagian pappismunkki Isaakille osoitetun kirjeen Moskovasta, missä  luostari oli evakossa ensimmäisen maailmansodan aikana:

"Asumme Marfan kanssa sairaalassa. Kuuntelemme luentoja ja hoidamme haavoittuneita sotilaita. Emme kirjoittaneet kauan, koska olemme aina varattuja sairaalaan päivystyksessä. Päivystämme myös öisin. Olen hyvin tyytyväinen, että jouduin sairaalaan ja voin palvella parkoja sotilaita - - - muutamat ovat hyvin heikkoja, mutta suurin osa reippaita, aikovat taas lähteä sotaan, kunhan haavat ovat parantuneet. Nyt teemme ahkerasti töitä haavoittuneille."

Neuvonen-Seppäsen perhearkistossa on säilynyt siskojen vuonna 1916 Moskovasta lähettämä valokuva, jossa heillä on päällään sairaalan hoitajien huivit. 

Marfa kuoli, mutta Pelagiasta tuli vuonna 1947 Krasnostokin luostarin igumenia Sofia, joka johti luostaria kaksi vuotta.  Luostarin sivusto kirjoittaa hänestä seuraavaa: ”Äiti Sofia oli nöyrä ja kiltti, sen takia häntä rakastivat nunnat, seurakuntalaiset ja pyhiinvaeltajat. Hän rakasti lapsia ja köyhiä, heille hänellä oli aina varattuna karkkia ja lohduttavia sanoja”. Pelagia on haudattu Zhyrovichyn luostariin, missä Krasnostokin nunnat asuivat evakossa toisen maailmansodan aikana. Hän ei koskaan päässyt palaamaan takaisin kotimaahansa, mutta Neuvonen-Seppäsen perhe on säilyttänyt äiti Sofian kirjeitä.

Nunna istuu vainajan arkun ääressä
Pelagia Porali istuu kuolleen siskonsa Marfan vieressä. Kuva: RIISAn kuva-arkisto.

Moskovalainen tutkija Lidia Golovkova on julkaissut kirjan Krasnostokin luostarin historiasta. Karjalaan liittyvän luostarin toiminta oli hänelle aluksi täysin tuntematon aihe, joten yhteistyössä RIISAn kanssa tutkija sai paljon tärkeää tietoa.

Krasnostok herätti terävää kritiikkiä suomalaisissa sanomalehdissä. Laatokka-lehti kirjoitti 1912, että ”Karjalan omista lapsista tehdään venäläistyttäjiä”. Kyseinen lehti väitti myös, että tytöt vietiin kotoa väkisin. Viipurin hengellinen konsistori haastoi Laatokan vastaavan toimittajan, Jaakko Laurilan, oikeuteen näistä väitteistä. Sortavalan raastuvanoikeudessa Laurila tuomittiin 200 markan sakkoihin valeuutisista.

Lohduton haastattelu

Omahinen-lehdessä julkaistiin 4.11.1910 kahden Karjalaan saapuneen tytön haastattelu:   

– No miksipä pois tulitta manasterista?

– Ikävä tiedät oli sellainen, jos olisi pitänyt sinne jäädä vielä vähäksi ajaksi, niin kuollut olisin, kertoi tyttö.

– Mielelläänkö ne sieltä pois laskivat?

– Se munkki Isakii, jota meitä oli sinne viemästä, jäi monasteriin muutamiksi viikoksi. Kun hän sitten lähti sieltä pois, niin me tartuimme häneen kiinni ja sanoimme, ettemme eroa hänestä ennenkun lupaa viedät omalle maalle. …Mitään muu ei auttanut. Me itkimme niin, että olimme vedeksi muuttua.

– Mitä te teitte siellä manasterissa?

– Paraasta päästä pesimme sintsoja (käytäviä) ja ulkohuoneita.

– Mitäs siellä tekevät ne toiset tytöt?

– Muutamat kävivät koulussa. Neljän vuoden päästä niistä tulee opettajia. Ikävä niillä kaikilla siellä on. Kaikki ovat laihtuneet sellaisiksi, ettet tunne heitä samoiksi.

– Mitä ne on laihduttanut. Eikö ruoka ole hyvä?

– Huono on. Paremman ruuan Salmissa syövät kaikki.

 

– Se munkki Isakii, jota meitä oli sinne viemästä, jäi monasteriin muutamiksi viikoksi. Kun hän sitten lähti sieltä pois, niin me tartuimme häneen kiinni ja sanoimme, ettemme eroa hänestä ennenkun lupaa viedät omalle maalle.

– A miksipä läksit sinne?

– Tuumaittin, että siellä vähemmän pitää raataa kuin toissa. Nyt takaisin en lähtisi, vaikka nuorissa vietäisiin. Ennen pakitsen omalla maalla. Manasterissa ei rahaa anneta, että kotiin saisi kirjoittaa.

”Nyt pitäisi tästä salmilaisten miettiä eikä lähettää tyttäriään vieraalle maalle kauas kodista ja omaisista”, huomauttaa Omahinen.

Lintulan luostarin igumenia Marinan (Maria Iltola, 1930–2012) äiti Marfa Rantsi Karkun kylästä opiskeli seitsemän vuotta Krasnostokin luostarissa ja kolme vuotta Moskovassa, missä luostari oli evakossa. Marfa työskenteli opettajana Karkun ja Räimälän kouluissa, sittemmin Kuopiossa. Karjala sai omia opettajia ja  Kiprianin suunnitelma toteutui, mutta eri tavalla. Kiprian kuoli vuonna 1914, ja Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 Karjalan veljeskunnan koulut suljettiin. Krasnostokin opettajien opiskelijoista tuli Suomen kansalaisia, jotka myöhemmin siirsivät tuleville sukupolville lapsuudessaan ammentamiaan ortodoksisia opintoja ja perinteitä.
 

Lisätietoa: K.Merikoski. Taistelu Karjalasta. Helsinki, 1939. Uskonluopio. Helsinki, 1936; Teuvo Laitila. ”Nyt sain kuulla Jumalan sanua juur’ kuin Jumalan suusta.” Suomalaisen ortodoksisen ja kansallisen identiteetin rakentaminen pappismunkki ja piispa Kiprianin kritiikin avulla 1905–1914 // Ortodoksia. 2019. № 59; H.Neuvonen-Seppänen. Menetetyn Karjalan valot ja varjot. Siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa. 2020; I.Pelgonen. Teaches and nuns for Ladoga Karelia: cooperation between the Karelian Brotherhood and the Krasnostok monastery in 1907-1917. // CARELiCA. – 2020. – № 1(23). – С. 50-61. – DOI 10.15393/j14.art.2020.146.  Laatokka-lehti 1912: № 57. - С. 2

Pääkuva ylhäällä: Huivipäiset Marfa ja Pelagia Porali Moskovassa. Kuva: H.Neuvonen-Seppäsen arkisto