Seurakunta otti Varvara Šešunovalta perimilleen rakennuksille palovakuutuksen saatuaan omaisuuden hallintaansa lokakuussa 1878. Vanha vakuutuskirja antaa varsin yksityiskohtaista tietoa sekä talosta että tontista.
Sen mukaan tontin pinta-ala oli 2574 neliökyynärää: pohjoinen sivu 66 kyynärää pitkä ja itäinen sivu 39 kyynärää, samoin läntinen sivu. Itäistä sivua vasten oli 13 kyynärää leveä katu ja läntistä sivua vasten 30 kyynärää leveä linnoituksen pääkatu.
Vakuutettiin 4 000 markasta
Tontilla ei ollut kaivoa, ja Saimaa sijaitsi tontista noin 350 kyynärän matkan päässä. Itse rakennus arvioitiin vanhaksi yksikerroksiseksi hirsitaloksi, joka oli lautavuorattu sekä maalattu öljymaalilla. Rakennuksen kateaineena oli käytetty pärettä. Talo oli varustettu kahdella käsiruiskulla, yhdellä palohangolla, yhdellä palohaalla, kahdella köysiluudalla ja yksillä palotikkailla.
Päärakennus oli 30 kyynärää pitkä ja 9 ja ¼ kyynärää leveä, ja korkeutta oli kuusi kyynärää kivijalasta räystääseen. Talossa oli yhteensä viisi asuinhuonetta, kolme keittiötä ja eteinen. Lämmitys huolehdittiin kahdella kaakeliuunilla ja kolmella leivinuunilla.
Samalla tontilla sijaitsi myös lautarakenteinen ulkohuone ja pärekattoinen, lautarakenteinen liiteri, jonka alla sijaitsi suuri kivikellari. Kaikki nämä rakennukset, asuintalo mukaan lukien, vakuutettiin 4 000 markan arvosta. Vakuutuskirjassa on erikseen mainittu, ettei tontilla ollut puutarhaa. Sen puuttumista selittänee Andrej Šešunovin harjoittama kauppatoiminta, sillä kaupankäynti on tapahtunut piha-alueella ja varastohuoneissa. Pienehköllä tontilla ei ollut tilaa erilliselle puutarhalle tai kasvimaalle.
Vakuutuskirjan karttaliite vahvistaa olettamusta, että Varvara Šešunovan isältään perimä talo on ollut peräisin 1700-luvun puolelta.
Kirkonpalvelijat ilman pappilaa
Lappeenrannan Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon henkilökuntaan kuului alun perin papin lisäksi kaksi kirkonpalvelijaa sekä kirkkoleivänpaistaja. Myöhemmin työntekijöitä vähennettiin, ja vuoden 1883 määräyksen mukaisesti kirkolla oli pappi, lukkari (kanttori) sekä kirkkoleivänpaistaja.
Kirkonpalvelijoille ei seurakunnan puolesta oltu järjestetty pappilaa tai ylipäätään asuntoja, ja palkkakin tuli valtion varoista, ei seurakunnalta. Seurakunnan väkiluku oli hyvin pieni, ja esimerkiksi Varvara Šešunovan kuollessa 1873 seurakuntalaisia oli vain 159. Kirkon kaikki työntekijät asuivat linnoituksen eri rakennuksissa, ja tästä aiheutui usein monenlaisia sosiaalisia ongelmia ja häiriöitä.
Avioton lapsi ja potkut työstä
Kirkon ponomari Nikolaj Markov sekä kirkkoleivänpaistaja Tatjana Dmitrieva asuivat vuonna 1839 insinööritalossa numero 6. He viettivät levotonta elämää, ja tähän joutui paikallismajuri Guvenius puuttumaan. Hän valitti toistuvista tappeluista, riidoista ja juopottelusta sekä sopimattomasta kielenkäytöstä.
Elämä ahtaissa oloissa varuskunnan keskellä ei ollut helppoa. Markovin käytösongelmat jatkuivat, ja hänelle ja lukkarinleski Nadežda Knjazevalle syntyi avioton lapsi. Tämä johti molempien kirkonpalvelijoiden erottamiseen hengellisestä säädystä ja tehtävistään.
Papin asumusolosuhteet lienevät olleet paremmat, ja hänellä oli käytössään myös tilavahko valtion tarjoama asunto linnoituksen sotilasrakennuksissa. Varvara Šešunovan testamentti ei tuonut heti helpotusta tilanteeseen. Vaikka seurakunta hankki perinnöksi saamaansa kiinteistöön testamentin perusteella omistusoikeuden, niin kirkonpalvelijat joutuivat edelleen asumaan muualla.
Edesmenneen Varvara Šešunovan mahdollisista lähiomaisista ei ollut tietoa, joten Finlands Allmänna Tidningenissa julkaistiin raastuvanoikeuden päätöksellä kolmesti kuulutus testamentista. Asian käsittely kesti useamman vuoden ajan. Vasta kolmannen käsittelyn jälkeen raastuvanoikeus vahvisti seurakunnan omistusoikeuden Varvara Šešunovalta testamentilla saatuun omaisuuteen 14.8.1876.
"Asuinrakennus on rappiotilassa"
Ajan kuluessa Šešunovin perheen talo rappeutui.
Vuonna 1892 toimitetussa palotarkastuksessa se havaittiin huonokuntoiseksi ja kaupungin palomestari Otto Ståhl kutsutti maistraatin istuntoon kirkonisännöitsijä Ivan Volkovin.
Palomestarin näkemyksen mukaan talo oli purettava, mitä kirkon isännöitsijä Volkov ei käynyt kiistämään. Hän kuitenkin anoi jatkoaikaa siten, että purkamisen takaraja asetettaisiin seuraavan vuoden 1893 huhtikuuhun.
Palomestari Ståhlilla ei puolestaan ollut mitään tätä esitystä vastaan.
Maistraatti päätyi seuraavaan ratkaisuun: ”Maistraatti on tutkinut asian ja koska kysymykseen tullut asuinrakennus on rappiotilassa, niin velvoitetaan täkäläinen venäläinen seurakunta viimeistään ennen tulevaa palokatselmusta purkamaan se neljänkymmenen markan sakon uhalla.”
Seurakunta ryhtyi toimiin palovaarallisen vanhan rakennuksen purkamiseksi. Šešunovin perheen kuopuksen seurakunnalle testamenttaamasta talosta ei ole löytynyt valokuvaa, mutta sen purkamisen jälkeen tyhjästä tontista on säilynyt kuva, joka julkaistiin vuonna 1896 Рождественский листокъ (Joululehtinen) -nimisessä lehdessä.
Kuvassa kirkkoa ympäröivät perinteiset koivuistutukset, ja kirkko on vielä laajentamattomassa alkuperäisessä asussaan. Kirkon tonttia rajaa kuvassa puinen säleaita, joka päättyi kadun puolella tyhjään Varvara Šešunovalta perittyyn tonttiin. Taustalla näkyy muita linnoituksen sotilasrakennuksia, ja tyhjällä tontilla on nähtävissä mahdollisesti rakennuksen purkujätteitä.
Oma pappila rakennetaan
Šešunovalta perityn talon purkamisen jälkeen tontti oli jonkin aikaa tyhjänä. Seurakunnalla oli kuitenkin jo vuonna 1892 hallussaan parikkalaissyntyisellä rakennusmestari Pekka Roihalla teetetyt piirustukset uudisrakennuksesta.
Rakennushanketta lienee jouduttanut linnoitusten insinöörihallinnon näkemys siitä, että Lappeenrannan ortodoksisen kirkon papilla ei ole oikeutta valtion tarjoamaan asuntoon. Insinöörihallinnon mukaan papille ei myöskään tule antaa valtiolta lämmityspuita tai rahaa valaistukseen. Sotavoimien päällikkö helpotti kuitenkin tukalaa tilannetta päättämällä, että rajoitteista huolimatta pappi saa pitää asunnon käytössään.
Viranomaiset tarkastivat ja hyväksyivät piirustukset vasta kolmen vuoden kuluttua niiden valmistumisesta ja 4.12.1895 Viipurin lääninkanslia vahvisti piirustukset käyttöön otettavaksi.
Rakennusmestari Roiha sijoitti suunnitelmissaan pappilan entisen Varvara Šešunovan talon paikalle, ja pohjapinta-alaltaan ne olivat varsin yhtenevät. Tontin virallisessa mittauksessa 29.10.1895 sen pohjoinen ja eteläinen sivu todettiin 41 metriä pitkäksi sekä itäinen ja läntinen sivu 24,5 metriä pitkäksi. Omistajaksi merkittiin asiakirjoihin ”Wenäläis-kreikkalainen seurakunta”.
Rakennuksen suunnittelussa otettiin huomioon kolmen kirkonpalvelijan tarvitsemat asunnot. Papille varattiin asunnoksi viisi huonetta ja keittiö rakennuksen pohjoispäästä. Pääsisäänkäynti sijoitettiin kadun puoleiselle julkisivulle.
Kanttori sai asunnokseen kolme huonetta ja keittiön kirkon puoleisesta eteläpäädystä ja näiden asuntojen väliin jäävä suurella leivinuunilla varustettu huone varattiin kirkkoleivänpaistajan käyttöön. Keittiön rappuset sijoitettiin pihan puolelle. Myös kanttorin asunnon pääsisäänkäynti oli samasta ovesta kuin papin asuntoon. Lämmitettävä eteinen oli molempien asuntojen yhteinen.
Lähes 12 000 markan kustannusarvio
Roihan urakkatarjouksen korjailtu kustannusarvio päättyi loppusummaan 11 988,80 markkaa. Peltiuunien määrä vähennettiin kuudesta viiteen, ja kolmen leivinuunin hintaa laskettiin sadalla markalla. Muutokset viittaavat siihen, että muilta osin rakennushanke eteni tarjouksen mukaisesti.
Rakennushankkeeseen saatiin lainaa Lappeenrannan kaupungin Kovalevin rahastosta. Rahatoimikamari myönsi 3 000 markan lainan kolmelle yksityiselle henkilölle, ei varsinaisesti suoraan seurakunnalle. Lainan ottivat kuuden prosentin vuotuisella korolla seurakunnan puolesta kauppiaat Ivan Volkov, Maksim Štšerbakov ja Georgij Telegin 27.8.1896. Kolme kauppiasta olivat takaajina lainalle.
Pääomaa lyhennettiin tuhannen markan erissä vuosina 1897 ja 1900, mutta viimeisen tuhannen markan lyhennyksen maksoi 2.10.1901 kauppias Nikolaj Volkov omilla varoillaan, kuten velkakirjaan on merkitty.
Rakennustyöt aloitettiin alkuvuodesta 1896. Työt etenivät ripeästi, ja saman vuoden syyskuun 17. päivänä Pekka Roiha sai pappilan urakasta loppusumman. Samalla rakennuksessa aloitettiin sisustustyöt – esimerkiksi seinien tapetointi. Papin asuntoon asennettiin myös elektroninen ovikello.
Valmistuneen uudisrakennuksen tarkastus pidettiin toukokuussa 1897. Ensimmäinen pappilassa asunut kirkkoherra oli Ioann Irov, joka aloitti tehtävässään vuonna 1897.
Vesi tuotiin tynnyreissä
Pappilaan tai piharakennuksiin ei sijoitettu saunaa tai muita pesutiloja. Koska tontilla tai muutoinkaan linnoitusalueella ei ollut kaivoja, niin käyttövesi tuotiin asukkaille tynnyreissä. Esimerkiksi vuonna 1915 Herman Torniainen laskutti seurakuntaa toukokuun ajalta seitsemästä tynnyristä vettä seitsemällä markalla.
Ruokien säilytystä varten asuntojen kylmätiloina olivat pihanpuoleisten eteisten komerot, ja yhteisenä maakellarina toimi Šešunovien aikainen suuri kivikellari, joka täytettiin talvisin jäillä. Vuonna 1915 kellarin jäistä huolehti A. Korkin, ja hän laskutti jäiden vetämisestä kellariin 25 kuormasta yhteensä 25 markkaa.
Hirsirunkoinen päärakennus vuorattiin ulkoa profiililaudoituksella vuonna 1903 Roihan piirustusten mukaisesti. Vuodelta 1911 peräisin oleva vakuutusarviointi mainitsee, että pappila on maalattu öljymaalilla ja peltikate punaisella tervamaalilla (смоленною красною краскою).
Rahapula iski itsenäisyyden myötä
Seurakunta joutui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin Suomen itsenäistyttyä, jolloin tulopohja romahti täysin. Seurakuntaa uhkasi lakkautus ja liittäminen osaksi Viipurin ortodoksista seurakuntaa.
Seurakunnan kolme työntekijää – pappi, kanttori ja kirkkoleivänpaistaja – saivat palkan valtion varoista, mutta tämä päättyi vuonna 1923, jolloin työntekijät jäivät kokonaan ilman palkkausta. Tilanteeseen saatiin sittemmin helpotusta seurakunnan omistaman koulukiinteistön tuloista.
Pappila oli 1920-luvun alussa huonossa kunnossa, kuten kirkkokin, mutta varoja kunnostuksiin ei ollut. Rovasti Rasumov kuvasi tukalaa tilannetta siten, että koulukiinteistö pelasti hänet ja kanttorin – Nikolaj Kamenskin - nälkäkuolemalta.
Kanttorin asunto kahteen osaan
Seurakunnan vaikea taloudellinen tilanne lienee vaikuttanut siihen, että kanttorin asunto jaettiin 1920-luvun aikana kahteen osaan, ja sisäänkäynti kadun puolelta suljettiin. Muutoksen yhteydessä kanttorin asunnosta erotettiin keittiö ja ruokasali omaksi huoneistokseen, jonka sisäänkäynti tapahtui pihan puolelta.
Vastaavasti kanttorin asuntoon liitettiin entinen kirkkoleivänpaistajan asunto, josta tuli kanttorin asunnon keittiö. Myös kanttorin asunnon sisäänkäynti siirtyi pihan puolelle. Tällöin näiden kahden asunnon sisäänkäynti tapahtui keittiöiden kautta.
On todennnäköistä, että kanttorin asunnon jakaminen tapahtui loppuvuodesta 1928. Seurakunnan menotilikirjaan on kirjattu ”vuokrattavaksi annettavan asunnon” korjaustöiden kuluja sisäkattojen maalauksesta ja kahden huoneen tapettien uusimisesta.
Vanha kivikellari säästyi
Vanhin talon asukasluetteloista on päiväämätön, mutta se ajoittuu 1920-30 -lukujen taitteeseen. Siitä ilmenee, että pappilassa oli jo kolme asuntoa. Ensinnäkin kirkkoherra Razumovilla kolme huonetta ja kirkkoherranvirastolla kaksi huonetta, toiseksi kanttori Nikolaj Kamenskilla kolme huonetta ja kolmanneksi kirkon vahtimestari Semjon Vahromeevilla kaksi huonetta. Asukasluettelo mainitsee, että vahtimestari Vahromeev on muuttanut kyseiseen asuntoon vuonna 1929. Tässä yhteydessä huonejaon muutos oli jo toteutettu.
Varsinaisen pappilan rakentamisen jälkeen tontille jäi vielä edeltävän rakennuskannan piharakennuksia ja suuri kivikellari. Pappilan suunnitellut Pekka Roiha teki piirustukset myös piharakennukselle vuonna 1896. Roiha suunnitteli uuden piharakennuksen hyödyntämällä vanhaa. Piharakennuksen rakentamisen yhteydessä purettiin vanhan rakennuskannan viimeisinä jäänteinä olleet kaksi entistä piharakennusta, joiden materiaali hyödynnettiin uudisrakennuksessa.
Šešunovien aikaisesta rakennuskannasta säästettiin ulkorakennuksen keskiosan lisäksi ainoastaan suuri maanalainen kivinen kellari, joka varustettiin liiterin purkamisen jälkeen erillisellä katolla.
Pappilan rakennuskannan korjaus- ja muutostöitä valmistumisen jälkeen:
Kylmävesijohdon hankkiminen pappilaan 1931
WC 1954
Autotalli ja sauna 1959
Toteutumaton suunnitelma 29.7.1963. Seurakunnanneuvoston antama tehtävä, joka koskee kirkkoherran kanslian sijoittamista kirkkoherran asunnosta erilliseen paikkaan, päätettiin esittää jätettäväksi toistaiseksi.
Lämmin vesi 1964
Vuokraaminen ulkopuolisille alkaa 1970
Kaukolämpöön siirtyminen 1976
21.5.1981: Todettiin, että kirkkoherran vapautunut asunto, kirkkoa lähellä olevana, sopii hyvin seurakunnan käyttötilaksi sekä myös väliaikaseksi (kesäajan) kahvilaksi.
Pääkuva ylhäällä: Lappeenrannan Linnoituksen pääkatua 1900-luvun alkuvuosina. Uusi pappilarakennus erottuu vaaleana kirkkoa ympäröivien koivujen takaa. Pappilan pohjoispuolella on puisia vanhoja rakennuksia, jotka on myöhemmin purettu ensimmäisen maailmansodan vuosina kivisen tiilikasarmin tieltä (nykyinen rakennus 61). Pappilan ja viereisen puurakennuksen väliin on sijoitettu aitaan pieni puinen kävelyportti.