Kirkko viettää juhla-aikaa. Olemme vahvistuneet ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen juhlista. Nyt käsillä on liikkuvien juhlien kalenterissa viimeinen: helluntai.
Pyhän Hengen vuodatus ensimmäisenä helluntaina oli vahva kokemus niin apostoleille kuin muillekin Kristuksen seuraajille – helluntaijuhla on Kirkon syntymäpäivä. Yksi tähän juhlaan liittyvä asia on kielillä puhuminen, jota pidetään armolahjana tietyissä kristillisissä piireissä vielä nykyäänkin.
Suomen ortodoksinen kirkko palvelee jäsenistöä monella kielellä, ja jatkaa tällä tavalla helluntain periaatetta: sielunhoidossa ja julistuksessa pyritään vilpittömästi lisäämään ymmärrystä itse sanomaan.
Niin juhla-aikoina kun arjessakin meidän pitäisi pohtia Kirkon sanoman merkitystä omassa elämässämme. Siihen meillä on paljon keinoja. Jumalanpalvelustekstit selittävät paljon, samoin rukouskirjan tekstit, pyhien isien ja äitien elämäkerrat sekä opetukset. Kirkon opetusta on julkaistu paljon, ja sitä on saatavilla suomeksi yhä enemmän. Näissä vanhoissa opetuksissa piilevä henki pätee yhä tänä päivänäkin.
Sen sijaan yksi hyvin haasteellinen tietolähde on sosiaalinen media. Medialukutaito edellyttää lähdekriittisyyttä, ja sitä on tällä hetkellä vaikea harjoittaa. Me emme pysty hallitsemaan toimitettuun journalismiin liittyvää julkisuutta – ja vielä vähemmän some-keskusteluja.
Kun sitoudumme kirkon rukousperinteeseen ja opetukseen, sekä elämme liturgista elämää paikallisessa yhteisössämme, saamme eväät hengelliseen elämään.
Totuus rakentuu Kirkon yhteydessä, ja siinä meitä varjelee yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys Kristuksen kirkossa on vahvaa ja kaikkia Kirkon yhteyteen kutsuvaa. Sen avulla on meidänkin kirkkomme selvinnyt vaikeista ajoista. Esimerkiksi urheilumaailmasta tunnetaan ilmiö, jossa tietyn fanijoukon käsitys yhteisöllisyydestä ei vastaa suuren kannattajajoukon kokemusta.
Koska olemme ihmisinä yhteiskunnan vaikutukselle alttiita, meidän tulee varoa pirstaloitunutta yhteisöllisyyttä, jossa oma kaveripiiri määrittelee sisällön sille, mitä kuvitellaan Kirkon yhteisöllisyydeksi.
Kirkon yhteisöllisyyttä varjelee kanoninen järjestys, jossa piispoilla on erityinen rooli. Tämä on ortodoksisuudelle tyypillistä.
Kuntatyönantajien työelämän kehittämisen asiantuntija Anna Kukka muistuttaakin, että julkisuusperiaate sinällään hyvänä asiana on tuonut uuden näkökulman työsuojeluun. Yhteydenottokynnys on madaltunut, sekä oikeus vaikuttaa asioihin seurakuntalaisena on korostunut. Kaikki eivät kuitenkaan muista, että vaikuttamisen ja palautteen antamisen tulisi olla aina asiallista.
Kunta-alalla on tunnistettu muutos, jossa yhä vahvemmin keskitytään yksilön virheisiin hallinnossa – tai ainakin sellaisten etsimiseen. Työt sujuvat kuitenkin paremmin keskinäisen kunnioittamisen ja yhdessä tekemisen hengessä.
Anna Kukka kirjoittaa blogissaan, että ”mielenterveyden edistämiseksi työelämässä on aika kääntää katse yksilöistä työyhteisöjen hyvinvointiin, vaalia yhteisöllisyyttä sekä tukea henkilöstöä yhteiskehittämisessä ja uuden oppimisessa. Tällaisilla työyhteisöillä on resilienssiä kehittää yhdessä omalla työpaikalle sopivia ratkaisuja tulevissa muutostilanteissa.”
On nähtävissä paljon myönteistä sitoutumista: vapaaehtoiset antavat valtavan panoksen seurakuntien työhön, kirkon työntekijät palvelevat laajojakin alueita, ja vilpittömät rukoilijat kannattelevat esirukouksillaan läheisiään ja koko Kirkkoa. Myös ”tavalliset” seurakuntalaiset ovat monessa mukana.
Kun kukin tietää oman roolinsa ja siihen liittyvät tehtävät, ja kunnioittaa vastaavasti toisen roolia ja tehtäviä, niin tällöin syntyy samansuuntaista liikettä: kohti Kristusta, meidän Vapahtajaamme.