Jumalanäidin Jeesus-laste sylissään pitävä ikoni ortodoksikirkossa
Arki & ihmiset

Naisen asemaan ortodoksisessa kirkossa voi olla tyytyväinenkin – näin asiaa perustelee "riviortodoksi"

Viime päivät nostivat taas esiin keskustelun naisen asemasta Suomen ortodoksisessa kirkossa. Naistenkin näkemykset jakautuvat sen suhteen, miten he kokevat oman roolinsa.
07.09.2022 - 17:39 | Teksti: Susanna Somppi | Kuva: anna_anikina/iStock, Anne Välinoron oma albumi

Ortodoksi ja kulttuuritoimija Anne Välinoro näkee "riviortodoksina" naisen aseman kirkossamme hyvin merkittävänä: naiset levittävät siunausta ympärilleen aivan omalla tavallaan.

– Naiset ovat ortodoksisessa kirkossa ihmisten palvelijoita, eli kristityn tärkeimmässä tehtävässä, Välinoro painottaa.

Hänellä on asiasta kosolti esimerkkejä elävästä elämästä.

– Olen elänyt lapsuuden karjalais-ortodoksisessa kodissa, jossa aina tarjottiin ruokaa tai kahvit sisään tulijoille, satunnaiselle sähkömiehellekin. Olen saanut elää lämpimien leivonnaisten ja kauniiden käsitöiden ympäröimänä, mikä ilmentää hyvin ortodoksista naiskuvaa: ollaan avuksi, mutta huolehditaan kauneudesta ympärillä. Tämä on ehkä tietyn sukupolven tapa toteuttaa uskoaan, mutta siitä voisi poimia tämän päivän ortodoksisuuteen ainakin huomaavaisuuden toisia kohtaan.

– Kun Iisalmen evakkonaiset päättivät sijoittaa karjalanpiirakoiden leivonnasta saamansa tulot Iisalmen Pyhän Eliaan uusiin freskoihin, he käytännössä leipoivat kirkon seinät uudestaan. Nyt se on yksi kauneimmista ortodoksisista pyhäköistämme.

Kulttuuritoimija Anne Välinoro lähikuvassa nuken kanssa
Anne Välinoro on paitsi ortodoksi, myös räväkkä kulttuuripersoona. Kuva: Anne Välinoron oma albumi

– Naiset ovat ortodoksisessa kirkossa ihmisten palvelijoita, eli kristityn tärkeimmässä tehtävässä.

Monilla ortodoksinaisilla on toisenlainen kokemus naisen asemasta kirkossamme. Aihe nousi jälleen ajankohtaiseksi, kun Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomitean jäseneksi valittu Maria Mountraki totesi KMN:n yleiskokouksessa 6. syyskuuta muun muassa, että ortodoksinen kirkko ei tarjoa naisille samoja mahdollisuuksia kuin miehille.

Usein naisen asemaa koskevissa keskusteluissa on perinteisesti nostettu esiin kysymys naispappeudesta – mutta monille ei ole välttämättä lainkaan kyse siitä, vaan muista oleellisista teemoista, kuten naisten lahjakkuuden ja pätevyyden tunnustamisesta sekä tyttölasten kohtelusta arvokkaina yhteisön jäseninä.

Suomen ortodoksisessa kirkossa monet "maalliset" avainpositiot ovat naisten hallussa. Lisäksi naiset toimivat aktiivisesti seurakuntien valtuustoissa ja seurakunnanneuvostoissa ja ovat edustettuina kirkollishallituksessa. Uusi, merkittävä edistysaskel oli piispainkokouksen tuore päätös siitä, että jatkossa myös tyttövauvat viedään alttariin kirkottamisen yhteydessä.

Arvostettuja, vaan eivät tasavertaisia

Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden tutkija Ulla Tervahauta myöntää, että ortodoksisessa perinteessä naisilla on ollut ja on edelleen monenlaisia mahdollisuuksia aktiiviseen toimijuuteen.

– En sanoisi, että nainen on marginaalissa, mutta ei voi sanoa, että naisilla olisi kirkossa sama asema kuin miehillä, Tervahauta toteaa.

Dilemma näkyy jo apostoli Paavalin Galatalaiskirjeessä, jossa Paavalin mukaan  Kristukseen kastetut ovat pukeutuneet Kristukseen, eikä ole juutalaista tai kreikkalaista (pakanaa), ei orjaa tai vapaata, ei miespuolista tai naispuolista (Gal. 3:26-28). Kuitenkin Paavali ulottaa näkemyksen vain siihen, kun ollaan ”Kristuksessa”, ei maailmaan tai yhteiskuntaan.

– Vaikka naiset ovat arvostettuja kirkossa, naisen asema ei ole yhdenvertainen miehen kanssa: monenlaisista rooleista huolimatta naiset eivät voi toimia samoissa tehtävissä kuin miehet, ja mitä tulee naisen toimijuuteen, niin esimerkiksi yhteiskunnassa naisten moraalia vahditaan tarkasti, Tervahauta sanoo.

Naispyhät ovat vahvoja oman tiensä kulkijoita

Sukupuolten tasa-arvoa koskevassa keskustelussa tuodaan monesti esiin se, että ortodoksinen maailma kunnioittaa suuresti naista, Jumalanäitiä. Lisäksi kirkkomme kunnioittaa lukemattomia naispyhiä. Anne Välinoro näkee naisen hyvinkin vahvana oman tiensä kulkijana kirkkomme tradition valossa.

– Ortodoksisessa perinteessä naiset ovat vahvoja, erilaisia, tasa-arvon puolestapuhujia, persoonia. Pyhä Maria Egyptiläinen oli prostituoitu, ennen kuin omisti elämänsä Jumalalle. Pyhä Maria Pariisilainen avioitui ja erosi useaan kertaan, muutti Pariisiin ja toimi venäläisemigranttien yhteisössä runoilijana, keskustelijana, ja auttajana. Kun natsit miehittivät Ranskan, hän auttoi juutalaisia ja joutui keskitysleirille. Sielläkin hän lohdutti muita ja otti kuolemaantuomitun paikan kaasutettavaksi lähetettävien joukossa. Hänkin oli täynnä ristiriitoja, mutta lopulta hän halusi vain palvella muita, Välinoro sanoo.

Välinoron mielestä valta saattaa olla myös taakka.

– Mies on tavallaan ahdistanut itsensä vallankäytöllään rooliin, joka on tosi haastava ja vaikea kirkossamme juuri nyt. Hoitakoot siis hommansa! 

– Mies on tavallaan ahdistanut itsensä vallankäytöllään rooliin, joka on tosi haastava ja vaikea kirkossamme juuri nyt. Hoitakoot siis hommansa!

Ulla Tervahaudan mukaan esimerkiksi Maria Egyptiläisen hahmo avaa osaltaan näkökulmia naisen monimutkaiseen asemaan.

– Kirkkomme tuntema Maria Egyptiläinen on ensin himokas ilotyttö, jonka näkymätön voima sulkee kirkon ulkopuolelle. Maria ymmärtää sen johtuvan synneistään ja vetäytyy erämaahan katumaan elämäänsä.

Hiukan varhaisemmasta Palestiinan askeettien kirjallisuudesta tunnetaan kaksi samantapaista kertomusta erämaahan vetäytyvästä naisesta, joka kilvoittelee tuntemattomana vuosikymmenien ajan.

– Varhaisempi  erämaahan vetäytyvä pyhä nainen löytyy Kyrillos Skytopolislaisen Kyriakoksen elämässä. Kyrillos kertoo, miten pyhän haudan kirkossa toimi kanttorina eräs Maria. Monet miehet kokivat Marian vuoksi kiusauksia, ja kun Maria ei halunnut olla kompastuksena miehille, hän siirtyi erämaahan kilvoittelemaan. Hieman samanlaisessa Johannes Moskhoksen kertomuksessa kirkossa toimii nimeltä mainitsematon nunna, joka myös vetäytyy erämaahan, koska yksi mies rakastuu häneen tulisesti eikä nunna halua aiheuttaa miehelle kiusausta.

Edellä mainittujen lisäksi kerrotaan kurtisaani Pelagiasta.

– Maria Egyptiläisen hahmo havainnollistaa pysäyttävällä tavalla syvää katumusta ja kilvoitusta, pyhyyttä ja armoa. Mutta mitä tapahtuu, jos luemme eri kertomusversioita rinnakkain ja tarkastelemme niissä esiintyviä eroja: miksi kirkossa laulava kanttori on myöhemmässä versiossa nunna – tai seksualisoitu himokkaaksi prostituoiduksi? Miksi nainen ei saa laulaa kirkossa, miksi nainen tai naisen seksuaalisuus on uhka kertomusten miehille?

– Kertomukset ovat yhtä aikaa inspiroivia ja liikuttavia – ja ne ovat aina olleet rakastettuja. Ne eivät silti kerro puhtaasti siitä, että naisilla on ollut tilaa toimia ja olla esikuvia. Vähintäänkin ne heittävät varjon naisen toimijuuden päälle, leimaavat ja marginalisoivat naisia. Tämänkin puolen voi minusta tuoda esiin, vaikka pyhän Maria Egyptiläisen kokisikin inspiroivaksi, Tervahauta sanoo.

Ihan vain omana itsenään

Naiseuteen yhdistyy siis varsin ristiriitaisia ominaisuuksia, joista seksuaalisuus vaikuttaa korostuvan hämmentävän usein. Niin ortodoksi kuin onkin, Anne Välinoro on tutkinut varsin rohkeasti naiseuden, kehollisuuden ja ikääntymisen teemoja: hän uskaltautui itse kameran eteen Emil Bobyrevin Rinnat-valokuvanäyttelyä varten yhdessä valokuvaaja Susanna Lylyn kanssa.

Toisin kuin Instagram- ja Onlyfans -maailma, ortodoksisuus painottaa nöyryyttä itsensä korostamisen sijaan. Millaisia roolimalleja siis ortodoksinaiselle on tarjolla, jos Jumalanäiti ja naispyhät rajataan suosiolla pois – ovatko ne yhä kanttorin, opettajan, kuorolaisen tai kirkkomummon rooleja – vai vaikkapa naisteologin tai vaikuttajan? Entäpä, jos varsinaista roolimallia ei ole lainkaan? Tarvitaanko sellaista?

– Itse tunnen, että nainen saa olla kirkossamme ihan omanlaisensa: ilman ulkonäköpaineita, väsynyt, hajalla hapsin, kiukkuinenkin. Kai ihmisen olisi tärkeintä olla lähimmäiselleen valo ja suola. Toisaalta olen pohtinut esimerkiksi Karvan verran -lyhytelokuvassa, miten yhteiskunta vaatii meiltä jatkuvaa päivittämistä, eikä ikä anna asiaan helpotusta. Elokuvan päähenkilö, 88-vuotias nainen, on edelleen huolissaan siitä, miten hiukset ovat. Hän myös toivoo, että joku huolehtisi, että ne olisivat myös arkussa nätisti.

– Minusta kirkkomummous ei ole lainkaan hullumpi roolimalli – kirkkomummot ovat lapsuuteni kuvastossa yhtä kuin lämpö. Lisäksi pään peittäminen kirkossa on monella tapaa armeliasta – eipä ole hiushuolia sen hetken, Välinoro tuumii pilke silmäkulmassa.

Lopuksi hän vakavoituu ja palaa naisen – ei, vaan ihmisen asemaan.

– Meidät ja meidän pitäisi pystyä kohtaamaan muutenkin kuin silmillä. Jumalan mielikuvitus on rajaton – miksei meidän ihmistenkin?