Arki & ihmiset

Martti Takalo palveli kirkkoa työssään 45 vuotta – auttaa vieläkin talkoissa ja kellonsoitossa

Kemin Johannes Kastajan kirkon staarosta Martti Takalo on yksi kirkkokuntamme pitkäaikaisimmista isännöitsijöistä, minkä lisäksi hän kirjoittaa runoja.
11.06.2022 - 16:31 | Teksti: Martti Takalo, Tuukka Rantanen | Kuva: Saija Lyytinen
Kemin Johannes Kastajan kirkon staarosta isännöitsijä Martti Takalo tähystää Kemin kirkon kellotornista

Kemin Johannes Kastajan kirkon staarosta Martti Takalo on varmasti yksi kirkkokuntamme pitkäaikaisimmista isännöitsijöistä. Hän jäi toimestaan eläkkeelle vuodenvaihteessa peräti 45 palvelusvuoden jälkeen. Rakasta pyhäkköään hän ei suinkaan jättänyt, vaan käy aktiivisesti jumalanpalveluksissa, soittaa kirkonkelloja sekä auttaa talkoissa voimiensa mukaan.

– Tuo pienellä mäellä seisova kirkkoni on muodostunut sielussani kuin koruksi. Olen monesti ollut kuulevinani Kristuksen lempeän äänen kirkkoon tullessani: ‘sinä tulit taas ja jaksat´, Takalo kuvailee runolliseen tyyliinsä.

Kirkkokahveilla ja monissa juhlissa onkin vuosikymmenten varrella kuultu monia hänen runojaan, joita vienalaisen runonlaulajan Marina Takalon pojanpojan kynästä pulppuaa kuin luonnostaan. Riimittelyn lisäksi Martilla on verraton tarinaniskemisen kyky, josta saa nauttia usein vedet silmissä nauraen. Niinpä onkin parasta antaa hänen itsensä muistella ja kertoa, millaisia isännöitsijän vuosikymmenet ovat olleet:

– Se, miten usko ja kirkko ovat vaikuttaneet elämääni, on lähes yhtä pitkä tarina kuin kulkemani tiekin, joka alkoi Kemin Laitakarin sahasaarelta yhtiön huoneista. Kaikki alkoi siitä, kun minut tuotiin synnytyslaitokselta Laitakarin saaren Ruokalan vinttiin heinäkuussa 1946, ja loppukesästä minut kastoi rovasti Vladimir Talsta. Kirkollisen ‘rokotuksen’ sain viisivuotiaana, kun vanhemmat toimittivat minut pyhäkouluun saaren muiden lasten kanssa.

Isännöitsijä staarosta Martti Takalo lähikuvassa
– Kirkollisen ‘rokotuksen’ sain viisivuotiaana, kun vanhemmat toimittivat minut pyhäkouluun saaren muiden lasten kanssa, Martti Takalo muistelee.

Vuonna 1949 saarella alkoi ONL:n toiminta, sen toi Aleksi Suistio pappismunkkien Paavalin ja Markuksen herättämänä. Minun muistiini tuo seura kaivautui Ruokalan salissa vietetyistä ikimuistoisista joulujuhlista. Myös tiistaiseuraillat äidin kanssa vahvistivat käsityksiäni ortodoksisesta uskosta.

Sitten tuli muutto mantereelle, ja yhteydet kirkkoon heikkenivät. Kuitenkin äitini kehotuksesta osallistuin ONL:n kerhoiltoihin, mutta kristinoppikoulua kävin tasan yhden päivän – olin näet koulun kevätretkellä ja sieltä sai äitini puhutuksi minutkin yhdeksi päiväksi rovasti Usvamon oppiin.

Ammattikoulun jälkeen astuin isäni jalanjäljissä tehtaalle Kemi-yhtiöön: minut tunsivat kaikki, vaan minä en juuri ketään. Kolme vuotta meni työssä ja sitten armeijaan, Karjalan jääkäripataljoonaan. Joensuun kirkkoherra Erkki Piiroinen oli läpeensä hauska ja opettavainen sotilaspastorimme, ja saimmekin jalon kuuliaisuustyön, kun me ortodoksivarusmiehet olimme maalaustalkoissa Lintulan luostarin uudistyömaalla. Igumenia Antonina oli sydämellinen ihminen, ollos iäti muistettu.

Isäni matkasi tuolle ilmalle; se oli ankara kokemus siellä varuskunnassa, niin kaukana kotoa. Kun pääsin siviiliin, minut asetettiin perheen pääksi yhdessä äitini kanssa.

Koulutimme nuorimmaista veljeäni, joka saikin valkolakin ja ainoana veljessarjasta akateemisen koulutuksen ja oli kirkkokunnankin hommissa. Kun muutimme tänne kaupungin pohjoislaidalle, suorittelin jo joitain töitä kirkossamme. Vähitellen valuin pois ay-liikkeestä, kun kirkko alkoi vetää yhä enemmän puoleensa.

Niin sitten ´köytin itseni’ kiinni yhä lujemmin kirkkooni. Vuoden 1977 alussa minulle luovutettiin isännöitsijöiden ohjesääntö. Kirkkoherrana oli Veikko Tajakka, jolle äitini oli luvannut: ‘Kyllä se Martti alkaa isännöitsijäksi’. Ajatus oli olla toimessa korkeintaan kaksi kautta, mutta kun ketään ei tilalleni ilmaantunut, vastasin pyyntöön jatkaa myönteisesti. Edeltäjäni Seeva Vuolle ja Pekka Iltola kilvan kiittivät, kun asetuin ‘pysyvästi’ hoitamaan isännöitsijän virkaa.

Isäni matkasi tuolle ilmalle; se oli ankara kokemus siellä varuskunnassa, niin kaukana kotoa. Kun pääsin siviiliin, minut asetettiin perheen pääksi yhdessä äitini kanssa.

Siinä olin sitten näkyvästi mukana palveluksissa, ja sen aikaiset naisihmiset neuvoivat minua auliisti – kuten milloin ja missä kohdin piti silmät ristiä... Palvelusten kuviot omaksuin melko nopeasti, mutta myynti, kassa ja kirjanpitotyö tuottivat vaikeuksia. Ensin oli tilivihko jossa oli vain tulot ja menot. Sitten tuli suuri tilivihko, jossa tulot sekä menot oli jaoteltu moneen sarakkeeseen. Tilinpäätös tuntui alkuun mahdottomalta, mutta onneksi oli Niemelän Maija neuvomassa! Siistimiset, tarvikkeiden tilaukset, kortit ja kirjat tuottivat huolta. Eikä vähiten kirkkoviinien tilaus, joka oli silloin varsin tarkkaa puuhaa.

Omasta mielestäni merkittävin asia oli, kun sain oman kirkkomme jäsenet talkootoimintaan. Huomasin kuinka rakkaaksi Kemin kirkko heille oli tullut, jopa korkeaa ammattitaitoa vaativia töitä teimme talkoilla. Kirkossa onkin tehty vuosien varrella mittavia korjaustöitä, eikä suinkaan vähimmälle jäänyt lämmitystekniikan muutos sähköön. Kellotapuli uudistui, kelloja on tullut lisää ja staarosta sai torniin omat portaat.

Kirkon katon alla oli usein rahvasta ihan tungokseen asti. Väljempää on ollut silloin kun läsnä on ollut vain pappi, kanttori ja stoarosta. Yksikin ikimuistoinen vigilia toimitettiin kolmistaan, pappi alttarissa, kanttori vatsataudissa penkillä maaten ja itse mie saattokynttilänä. Niin vain sekin toimitus saatiin päätökseen, ja apua apteekista kanttorille palveluksen jälkeen.
Olen saanut nähdä Oulun hiippakunnan synnyn, tutustua monenlaisiin pappeihin, diakoneihin, kanttoreihin, kirkkomme kuoroon ja väkeen. Lastenkerho tuli erityisen mieluisaksi, heidän kerhossaan kulkiessani sain lisänimen ‘kirkko-Martti’. Kuinka mielenkiintoista olikaan tavata monenlaisissa ympyröissä aikuistuneita kerholaisia – esimerkiksi leikkauspöydällä salihoitajaa!

Surullisin muisto palveluskaudellani on ehdottomasti äitini saatteleminen Kristuksen helmaan. Pappi Kuisman ohjeen mukaan työ oli paras lääke suruun, sen ohella monet ystävät auttoivat selviytymään. Nyt nuo auttajatkin ovat siirtyneet rajan taakse, ja monta tuttavaa, ystävää ja kirkkotoveria olen ollut saattelemassa tuolle ilmalle. Mummoni sanoi kauniisti kuolemasta: ‘nurmituoma’ tuli noutamaan, ikään kuin vihreille niityille vilvoittavan puron äyräälle.

(toim. huom. yllä kursiivilla Takalon omaa kertomaa)

Jumala suokoon, että Martilla on nurmituomaan vielä pitkä matka – ja antakoon Herra uskolliselle staarostalle monia armorikkaita ja vireitä vuosia!

Kemin praasniekkaa vietetään juhannuksena 23.-24.6., ja staarosta Martin eläköitymisjuhlaa su 28.8. klo 10 alkavan liturgian ja sen jälkeen seurakuntasalilla yhteisen juhlan merkeissä. Lämpimästi tervetuloa!