Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa Ukrainaan, filosofian maisteri Anneli Härkänen soitti saman tien Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakoniatyöntekijälle. Tuhansien muiden tavoin hän oli shokissa sodan alkamisesta ja halusi auttaa siinä, missä voi.
– Koska minulla on venäläiset sukujuuret, Venäjän hyökkäys Ukrainaan järkytti minua syvästi.
Kevään aikana ukrainalaisten avuntarve hahmottui, ja jo kesäkuussa Anneli Härkänen alkoi opettaa suomen kieltä ukrainankielisille.
– Isäni oli aina sanonut minulle: kun saapuu vieraaseen maahan pidemmäksi aikaa, ensimmäisenä pitäisi oppia kyseisen maan kieli. Kielen opiskelu tarjoaa myös muuta ajateltavaa tai tehtävää, kuin jatkuva sotauutisten seuraaminen. Uuden kielen oppiminen on hyväksi, on sitä sitten täällä vain väliaikaisesti tai pysyvästi.
Anneli tietää, mistä puhuu. Hän on vuonna 2015 pakolaiskriisin aikaan opettanut suomen kieltä myös syyrialaisille ja muille pakolaisille.
Kerhosta muotoutui turvallinen paikka ukrainalaisille pakolaisille jakaa myös sodan aiheuttamia traumoja ja saada vertaistukea.
– Kerho on tarkoitettu vain Ukrainan sodan pakolaisille. Näin kurssilla käyvillä on tilaa jutella ja olla. Meillä on sääntönä, että keskeytämme tunnin aina, kun joku haluaa puhua. Traumaattinen muisto voi tulla ihan yhtäkkiä mieleen. On tärkeää päästä purkamaan vaikeita asioita ja keventämään sydäntään heti, kun kokee, että siihen on oikea aika. Suomen kielen tunnit ovatkin kuin yhteinen olohuone. Olemmekin välillä siirtäneet opiskelun sivuun ja yhdessä itkeneet, kuunnelleet ja tukeneet.
Seurakunnan järjestämä suomen kielen tunnilla pyritään myös tukemaan kotiutumista ja tutustumista Suomeen ja myös paikalliseen ortodoksiseen kirkkoon.
– Tunneilla on käynyt vierailijoita seurakunnasta, ja olemme käyneet yhdessä tutumismatkoilla esimerkiksi kirkoissa, kirjastoissa tai museossa. Olen myös kutsunut heidät omaan kotiini syntymäpäiväjuhlaan.
Omien juurien tunteminen on tärkeää
Anneli liikuttuu kertoessaan, minkälainen merkitys näiden suomen kielen tuntien pitämisellä on hänelle itselleen.
– Olen kokenut tulleeni kotiin yhdessä näiden ihmisten kanssa. Olen saanut heistä oman perheen. En kutsu heitä pakolaisiksi. He ovat ystäviäni, perheenjäseniä. Olen myös sanonut tämän heille ja tiedän, että tunne on molemminpuolinen. He ovat antaneet minulle niin paljon, etten olisi sitä koskaan uskonutkaan. Tuntuu, että elämässäni ja sukuni historiassa ympyrä on ruvennut sulkeutumaan. Ymmärrän nyt kaiken sen, minkä sisällä sukuni on ollut ja ymmärrän sen aivan eri tavalla kuin ennen. Huomaan, että minussa on paljon samaa kuin heissä. Kyllähän minullakin saattaa olla ukrainalaisia juuria. Eihän sitä koskaan tiedä.
Härkänen harrastaa sukututkimusta ja tuntee yhden sukunsa haaran ainakin 1600-luvulle saakka.
Anneli puhuu mielellään suvustaan. Nyt isän elämä ja perintö on päällimmäisenä sydämellä, sillä Anneli hyvästeli isänsä syksyllä.
– Olen kiitollinen, että isäni sai elää 93 vuoden ikään. Hän jätti jälkeläisilleen tärkeän perinnön, 2 400 sivua muistelmia.
Annelin isä oli itsekin kokenut pakolaisuuden. Isä sai elämänsä aikana kokea niin karkotuksen synnyinmaastaan Neuvostoliitosta, pakolaisuuden ja uuden elämän Helsingissä. Hänelle myönnettiin myöhemmin myös akateemikon arvo Venäjällä, mistä hän aina vitsaili – ”ensin karkottivat, ja sitten palkitsivat”.
Isä on muistellut myös aikaa ateistisessa maassa.
– Isäni piti kaulassa ristiä, vaikka se oli kiellettyä. Kerran koulun terveydenhoitaja soitti kotiin terveystarkastuksen jälkeen ja kutsui hänen äitinsä puhutteluun. Hoitaja kertoi, että isälläni on jotakin likaista kaulassa tarkoittaen tällä ristiä. Isä kertoi meille tästä, jotta muistaisimme aina olla kiitollisia siitä vapaudesta, mikä meillä on täällä Suomessa. Voimme vapaasti uskoa ja näyttää myös uskoamme ulospäin ilman, että meidän tarvitsee pelätä vainoja.
Karkotus Neuvostoliitosta tapahtui Leningradin piirityksen aikaan vuonna 1938.
– Suomen kansalaisina heille annettiin kaksi vaihtoehtoa: Siperiaan tai Suomeen. Vaarin sisko joutui työleirille ja tämän miehelle ei annettu vaihtoehtoja, vaan hänet teloitettiin. Toinen vaarin sisko pakeni Suomeen jäätä pitkin pienen poikansa kanssa ja melkein hukkui sillä matkalla.
Vaikka perhe sai lähteä Suomeen, ei matka sujunut ongelmitta.
– Rajalla Neuvostoliiton virkailijat halusivat erottaa äidin ja pojan, äiti saisi jatkaa matkaa, pojan pitäisi palata takaisin. Asiasta käytiin pitkään neuvotteluja. Lopulta he saivat luvan jatkaa yhdessä matkaansa. He olivat junan ainoat matkustajat.
Härkäsen isoäidin, Ninan, kautta suvussa on hyvin vahvoja ortodokseja, ja myös Tverin kirkon rakentajia.
– Isoäitini oli täällä maahanmuuttaja, venäläinen ja ortodoksi. Hän oli saanut Suomen kansalaisuuden avioliiton kautta.
Myös alku Suomessa oli vaikeaa.
– Perhe asui yksiöiden keittiöissä, siis vaikeissa ja ahtaissa oloissa. Täällä oli silloin paljon venäläisiä ja muutoinkin vaikeat sota-ajat, joten vähällä piti pärjätä. Elämä oli raskasta, polttopuita ruoanlaittoakaan varten ei aina riittänyt.
Yhteinen usko, ortodoksisuus yhdisti. Ihmiset kokoontuivat yhdessä kirkkoon, Helsingissä erityisesti Uspenskin katedraaliin, missä toimitettiin silloin kirkkoslaavinkielisiä jumalanpalveluksia.
Härkäsen vanhemmat tapasivat kymmenvuotiaina venäjänkielisten lasten kesäleirillä, joita järjestettiin silloin Karjalassa Raivolassa, ja kulkivat tämän jälkeen lukemattomat kirkkomatkat Uspenskin katedraaliin yhdessä – tosin perheittensä kanssa eri puolilla tietä vilkuillen välillä toisiaan. Vanhemmat kävivät myös samoilla ortodoksisen uskonnon tunneilla. Seurustelemaan he rupesivat vasta 20 vuoden iässä ja heidän avioliittonsa kesti 62 vuotta. Lopulta Alzheimerin tauti vei molemmat.
Tällä hetkellä Härkänen tutkii äitinsä historiaa. Sieltäkin löytyy venäläisiä sukujuuria.
– Äitini kertoi hyvin vähän historiastaan, ja siksi sitä on ollut vaikea tutkia. Hän oli oppinut salaamaan inkeriläisiä sukujuuriaan. Meitäkin neuvottiin rivien välistä olemaan puhumatta kodin ulkopuolella näistä inkeriläisistä juurista, ja mummokin neuvoi minua olemaan kertomatta koulussa, että kotikielenä on venäjä.
Erilaisuuden tunne, joka liittyi jollakin lailla venäläisyyteen ja ulkomaalaisuuteen, siirtyi myös lapsiin. Anneli oli perheen kuopuksena se, jolle heti alusta saakka opetettiin juuri suomen kieltä. Silti isovanhempien kanssa yhteisenä kielenä oli venäjä. Myös monet tavat, kulttuuri ja ruoka olivat idästä rajan takaa. Anneli Härkänen puhuu avoimesti tuntemastaan juurettomuudesta ja ulkopuolisuuden kokemuksesta.
– Kyllä meitä on myös kiusattu. Vaikein muistoni liittyy siihen, kun kolmen vuoden ikäisenä sairastuin diabetekseen ja jouduin pitkäksi aikaa sairaalaan. Koin vahvasti kulttuurista irrottamisen. Vaikka kaikki loppui hyvin, kokemus jätti minuun jäljet. Minun on helpompi ymmärtää niitä, jotka joutuvat vieraaseen ympäristöön.
Härkänen kokee olevansa vahvasti kaksikielinen.
– Oma tie on kulkenut kielen tielle: olen halunnut säilyttää oman kulttuurin ja oman kielen. En halunnut kadottaa omaa kielitaustaani ja kieli-identiteettiä. Sen vuoksi olen suunnannut käännöslinjalle.
Suomen kielen kerhossa yhteiseksi kieleksi on muovautunut venäjä. Kerhoon osallistuvien äidinkielenä osalla on ukraina, osalla venäjä. Härkänen ymmärtää ukrainan kieltä ja on alusta saakka kertonut, että kerhossa saa käyttää sitä kieltä, mitä haluaa.
Kylmässä maassa lämmin vastaanotto
Suomen kielen kerhossa käy tällä hetkellä 8-12 ukrainalaista. Kesän alussa heitä oli vielä 15 ja ylikin. Osa on saanut Suomessa töitä tai päässyt työvoimakoulutukseen. Yksi on palannut takaisin Ukrainaan.
– Olemme kuitenkin edelleen pitäneet kaikkien kanssa yhteyttä. Saamme yleensä joka viikko puhelun Ukrainasta. Tästä on tullut meille yhteisö. Tunteja jatketaan niin pitkään, kuin on tarvetta. Seurakunta on myös tukenut aktiivisesti tunneilla käyviä kustantamalla heille matkaliput, kiittelee Anneli.
Suomen kielen tunnilla todella on aistittavissa lämmin ja suvaitsevainen tunnelma. Paikalle tulevat kurssilaiset näyttävät toisilleen kotoisasti kuvia, yksi alkaa keittämään kahvia, kolmas tulee halaamaan Annelia ja kertomaan onnestaan: sukulaiseen oli saatu yhteyttä ja on tullut tieto, että he ovat kunnossa.
Muutama kurssilainen kertoo mielellään kerhosta.
– Tunnemme lämpöä, hyvää ystävällistä suhtautumista kuin perheen jäseniin. Kiitos, että tällainen ihminen on täällä. Kun tulee tunnille, tietää, että täällä on hyvä olla.
– Haluamme todella tulla tunnille ja katsoa vain Annelia. Se jo rauhoittaa sielua, kun saa katsoa Annelia ja kuunnella häntä.
Yksi Ukrainaan palannut nainen sanoi minulle, että hän vain odottaa, että viikko kuluisi nopeammin ja pääsisi jälleen tunnille.
– Jos joku ukrainalainen haluaa puhua kokemastaan kivusta ja surusta, muut kuuntelevat. Suuri kiitos hänelle ja seurakunnalle, joka on ottanut täällä meidät omakseen ja hyvin vastaan. Annelilla on harvinainen taito. Hän osaa yhdistää ihmisiä. Hän on yhdistänyt meidät kaikki. Suhtaudumme toisiimme lämpimästi, kertoo keski-ikäinen nainen.
– Suomi on kylmä ilmastoltaan, mutta se tuntuu lämpimältä ja ystävälliseltä. Kaikki ovat ottaneet meidät täällä niin ystävällisesti vastaan. En ikinä tuntenut tätä ennen Suomea. Kun sota on ohi, sillä kerran se on ohi, niin me kaikki kutsumme Annelin kylään. Odotamme todella sitä hetkeä, että voimme osoittaa vieraanvaraisuutta Ukrainassa.
Oppilaat tulevat hyvin erilaisista taustoista ja tilanteista, ja Venäjän käymä hyökkäyssota Ukrainassa on koskettanut heitä eri tavoin. Kaikki ovat kuitenkin syvästi stressaantuneita sodan vuoksi. Siksi rutiinit ja läheiset ihmiset uudessa maassa ovat monelle hyvin tärkeitä kiinnekohtia, jotka tuovat turvaa ja uskoa huomiseen.
– Rakastamme Annelia kuin äitiämme. Tunneilla on todella mielenkiintoista käydä. Tulen tunnille aina mielelläni.
Näin kertoo tunneilla säännöllisesti käynyt Irina, joka on kotoisin Mariupolista. Hän pakeni Suomeen huhtikuussa yhdessä miehensä ja 9- ja 13-vuotiaiden poikiensa kanssa. Vanhin poika joutui vielä jäämään Ukrainaan, sillä hän on 20-vuotias yliopisto-opiskelija.
– Sydämeeni sattuu, kun ajattelen poikaani Ukrainassa. Onneksi hän opiskelee lähellä Moldovan rajaa, missä ei ole ollut niin paljoa sotatoimia. Muut sukulaiset sen sijaan ovat joutuneet sodan jalkoihin ja jättämään kotinsa.
– Se, mitä me näimme Mariupolissa, niin kenenkään ei pitäisi koskaan kokea tai nähdä vastaavaa. Pakenimme vain niin kauas niistä kauheuksista kuin mahdollista. Siitä helvetistä selviäminen on todellinen ihme. Kiitos Jumalalle, että olemme kaikki elossa! Minusta usein tuntuu, että se kaikki, mitä koimme Mariupolissa oli vain painajaisunta. Ettei sellaista voi mitenkään tapahtua meidän aikanamme. On helpompi ajatella, että se on pahaa unta.
Irina toivoo voivansa jäädä perheensä kanssa Suomeen. Hänen miehensä pääsi pakenemaan Ukrainasta, koska oli liikuntarajoitteen vuoksi sopimaton armeijaan.
Tunnilla käyvä nuori mies kertoo olleensa Suomessa vaihto-oppilaana.
– Aloitin opinnot Suomessa helmikuussa, juuri ennen sodan alkamista. Pian tämän jälkeen äitini pakeni Suomeen. Hän ei tietenkään halua minun palaavan Ukrainaan. Itse koen syyllisyyttäkin tilanteesta. Olen täällä turvassa, ja moni opiskelukaverini on rintamalla tai opiskelee sodan jaloissa.
– Kiitos Jumalalle, että olette täällä, huudahtaa Ukrainan pakolaisten parissa toimiva pappi Alexander Zanemonets. Hän käy myös säännöllisesti Anneli Härkäsen suomen kielen tunneilla.
– Olemme kiitollisia. Kuin perhettä. On tärkeä tuntea kieli ja pystyä olemaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Emme vain tienneet, kuinka oppia ja lähestyä tätä kieltä, kiittelee vielä lopuksi nainen.
Kurssilaiset opettavat myös leikillä ja Annelin pyynnöstä hänelle ukrainan kieltä.
Seurakunta on tukenut ukrainalaisten suomen kielen opiskelua kerhossa kustantamalla heille matkaliput.
– Olen sanonut, että olen valmis jatkamaan niin kauan kuin tarvitsee. Tämä on minulle sydämen asia, sanoo Anneli ja vielä lisää:
– Jokaisella on oikeus oppia ja puhua omaa äidinkieltään, oli se mikä tahansa. Ja oikeus oppia uusia kieliä. Välillä koen syyllisyyttä siitä, että nämä ukrainalaiset ovat tuoneet elämääni niin paljon iloa ja merkitystä, vaikka he ovat joutuneet tulemaan Suomeen niin kamalien ja väärien syiden vuoksi. He ovat saaneet myös minut hyväksymään itseni kokonaisena ja ymmärtämään myös omien esivanhempieni valinnat vaikeiden aikojen keskellä. Kenenkään ei tulisi unohtaa juuriaan, vaan kunnioittaa niitä. Minä toimin niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka minulla on, ja rohkaisen jokaista toimimaan ja auttamaan. Sillä on lopulta todellista merkitystä.