Jari Samulin kertoo muiston, jota on kantanut sydämessään koko elämänsä. Se on viitoittanut tien Luojan luo.
– Pienenä poikana olin perheeni kanssa autossa ja makasin sen takapenkillä yhdessä siskoni Pirjon kanssa. Katselin taivaalle ja näin pilven. Ajattelin, että se on Jumalan valtakunta. Kysyin: ”Onko tuo Jumalan valtimo?” Kehoni täytti valtava hyvän olon tunne. Pirjo korjasi, että se on pilvi.
Kokemus jäi taakse, mutta on kulkenut Samulinin ajatusten pohjalla aina tähän päivään saakka – kohti uskoa ja ortodoksista kirkkoa. Elämä on antanut hänelle monia kärsimyksen kujia kuljettavaksi. Hän kuvailee lapsuudenperhettään henkisesti sairaaksi.
– Siskoni sairastui 15-vuotiaana skitsofreniaan, kun vanhempani erosivat ja isäni Helge joutui psykiatriseen sairaalaan. Äitini Aira Samulin oli työssä aamusta iltaan, ja keskittyi sen lisäksi siskoni hoitoon. Pienen pojan uskottiin pärjäävän. Minusta tuli ylisopeutuja.
Julkisuuden harhoja
Julkisuus antoi perheestä menevän kuvan: 1980-luvulla Jari Samulin tunnettiin Suomen John Travoltana. Saturday Night Fever oli aikansa hittielokuva, ja tunnettu tanssija, tanssinopettaja ja koreografi opiskeli tähden askeleet täydellisesti. Muotinäytökset täyttyivät katsojista. Julkisuus antoi nuorelle miehelle sitä huomiota, mitä hän ei lapsena saanut.
Kaikki ei kuitenkaan ole aina totta. Samulin pohtii, kuinka oma persoonallisuus helposti vääristyy, koska ihmiset kuvittelevat julkisuuden hahmon haluamakseen.
– Sinua ei kohdella sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olet. Se on yksinäistä hommaa.
Tunnettu tähti veti ihmisiä ympärilleen ympäri Suomen, kun hän kiersi Utsjoelta Hankoon opettaen discotanssia yhteistyössä eri nuorisolautakuntien kanssa. Muutaman tunnin kurssin hinta oli viisi markkaa henkilöltä. Mukana saattoi olla jopa 300 tanssijaa.
– Minusta tuntui hyvältä, että saatoin kuljettaa nuoria tanssin äärelle pitämään hauskaa, vieläpä edullisesti. He saivat antautua musiikille ja vastaanottaa sen kehoonsa.
Taustalla kulki oma kolmen lapsen perhe, josta vaimo piti huolta, ja Samulin tienasi elannon tanssilla.
Laman myötä kurssit kuitenkin loppuivat, ja Samulin alkoi itse oireilla psyykkisesti. Hän kertoo joutuneensa psykiatriseen sairaalaan vuonna 1989 teatterikurssin seurauksena.
– Olin peloissani ja häpeä oli vahva, jouduin psykoosiin. Sain harhoja, todellisuudentajuni katosi, ja ajattelin pystyväni parantamaan sisareni Pirjon.
Sisartaan Samulin kertoo kantaneensa koko elämänsä.
– Kun hän kuoli vuonna 2018, minun elämäni helpottui: sain päästää irti luomastani vastuusta.
Alkoholi ja syvälle tunteisiin sukeltaminen laukaisivat bipolaarisen eli kaksisuuntaisen mielialahäiriön, jota aiemmin kutsuttiin maanis–depressiivisyydeksi.
– Olen ollut elämän aikana monia jaksoja – yhteensä noin kaksi vuotta – psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla hyvin syvien masennusten vuoksi. Kerran diagnoosini oli ”pohjaton masennus ja loputon epätoivo”.
Monta polkua itseen
Jari Samulin on naimisissa kolmatta kertaa. Hän kertoo hakeneensa vaimoistaan äitinsä korviketta. Hän on uskonut naisten pelastavan hänen maailmansa.
Vierailu Valamon luostariin toisen vaimon kanssa kosketti.
– Aistin herkkänä ihmisenä ympäristön pyhyyden. Sieltä alkoi ortodoksinen taipaleeni. Liityin kirkkoon.
Lapsuuden kokemus oli viimein kuljettanut hengelliseen kotiin, Jumalan luo.
– Minun ei tarvitse enää hakea paikkaani, olen löytänyt sen minulle niin rakkaasta kirkostani.
Jari Samulin kutsuu itseään hybridimunkiksi. Hän asuu yksin, mutta tapaa nykyistä vaimoaan viikonloppuisin ja lomilla. Päivissä on rauha. Eläkkeelle hän pääsi vuonna 1996.
– Juttelin kerran erään papin kanssa levottomuudestani, niin hän sanoi, että ”Pysy keljassa, kyllä kelja opettaa.” Olen oppinut pysymään. Jumalanpalveluksissa käyn muutaman kerran viikossa.
Viimeisestä jaksosta psykiatrisessa sairaalassa on kulunut yli 12 vuotta. Tuolloin Samulin sanoo myöntyneensä sairauteensa. Terveet elämäntavat ovat nyt hyvän elämän edellytys. Huoneen seinällä on elämän lukujärjestys: viikkoon kuuluvat päivittäin vertaistukiryhmät, jotka kantavat haurasta mieltä eteenpäin.
Vielä nykypäivänäkin on rohkeaa puhua mielen sairauksista. Koska Jari Samulinille ne ovat olleet elämän kokoinen asia, hän haluaa auttaa muita saman kokeneita.
– Sairaus on ollut massiivinen juttu. En kuitenkaan ole voinut sitä salata, koska olen luonteeltani avoin. Ansioni eivät nouse siitä, miten olen menestynyt esimerkiksi työssäni tanssijana, tanssinopettajana tai koreografina.
– Suurin työ elämässäni on ollut se, että olen oppinut tulemaan toimeen itseni kanssa. Siihen olen panostanut valtavan paljon. En pidä siitä, että minun pitäisi tehdä jotakin saadakseni hyväksyntää. Huomiota, läheisyyttä ja rakkautta kun olen aina hakenut tekemisen kautta. Jossain vaiheessa ymmärsin, että minun on kelvattava itselleni ja sitä kautta myös muille sellaisena kuin olen.
Oleminen riittää
Oleminen on verbi! Siitä Jari Samulin muistuttaa.
– Minä olen. Oleminen ei ole koskaan hukkaan heitettyä aikaa. Viime masennuksen jälkeen, kun en voinut tehdä mitään töitä, ajattelin, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin opetella olemaan. Sitä olen tehnyt.
– Liikun päivittäin tunnin verran, kiertelen Töölönlahtea tai kävelen kirkkoon. Lapseni iloitsevat siitä, ettei heidän tarvitse huolehtia minusta. Tapaan lapsia ja lapsenlapsia kuukausittain. Käymme syömässä tai kahvittelemme kotonani.
Samulin puhuu siitä, kuinka Pyhä Henki koskettaa sydäntä, jolloin voi kokea rakkautta ja oppii rakastamaan itseä ja läheisiä – niin kuin käskyssä sanotaan.
– Se on ollut minun pelastukseni.
Jari Samulin sanoo kuuluvansa ensi kädessä Kristukselle. Hänestä on toki hienoa, jos ihmiset ovat kiinnostuneita ja osoittavat ihailuaan. Enää hän ei kuitenkaan taivu kuin linkkuveitsi, jotta saisi huomiota ja sitä rakkautta, jota ilman hän lapsena koki jääneensä.
Jari Samulinin kodissa Raamattu on keskellä pöytää. Kansista huomaa heti, että sitä on luettu: ne on pitänyt korjata paksulla teipillä.
– Tutkistelen itseäni päivittäin. Olen ollut täysin rikki läpi elämäni. Eheytymistä tapahtuu koko ajan, ja tutkistelun avulla menen syvemmälle ja syvemmälle itseeni. Minulla on takana paljon häpeää ja pelkotraumoja. Nyt minulla on rohkeutta katsoa itseäni taaksepäin, ilman pelkoa. Se on suuri lahja.
Rohkeutta ei kaikilta löydy. Ihmisen täytyy uskaltaa olla itselleen rehellinen.
– Olen antanut itselleni tekojani anteeksi. Katumuksen sakramentti on minulle hyvin tärkeä. Osallistun siihen 4–5 kertaa vuodessa.
Jari Samulinin pienen Kallion-kodin seinillä on paljon ikoneita. Hän kertoo rukoilevansa aamuin illoin. Iltaisin rauhaa luo rauhoittuminen liturgian tai vigilian musiikin äärelle.
Pyhän Hengen kosketus avaa niin ilon kuin katumuksenkin puhdistavia kyyneleitä.
– Minulla on kyynelten lahja, joka on ensi kädessä avautumista Jumalalle. Joskus toki yhä itken itsesäälin täyttämää itkua. Sallin sen kyllä itselleni.
Elämän päivien tarkoitus on selvä: pyhittyminen.
– En ole ollut kirkossa mallioppilas, vaan ikuinen keskeneräinen itseni. Niin kuin kai me kaikki olemme.
Tämän rukoilijan tärkein ohje muille on: ole rohkeasti se, joka olet ja elä rohkeasti! Älä odota, tärkein hetki on nyt.
– Itse olen ollut arka elämään uskoani todeksi. Sitä kadun. Haluan elää sen nyt niin todeksi kuin mahdollista.
Koska elämä ei ole ollut helppoa, Samulin tuntee sen raakuuden ja rajallisuuden. Hän siteeraa tanskalaisen Søren Kierkekaadin sanoja: ”Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut”.
– Olemme vaimoni kanssa kiitollisia sairastumisistamme: tapasimme psykiatrisessa sairaalassa. Sitä kautta olemme löytäneet toisemme ja niin paljon itseämme. Sairaus korvaa kilvoittelua; se ei aina anna vaihtoehtoja. Samulin on taipuvainen ajattelemaan, että ehkä sairaus ja kärsimys sinällään ovat jo rukousta ja kilvoittelua.
– En paastoa tai erikseen etsi kilvoittelutapoja päiviini. Ne ovat jo itsessään antaneet paljon kilvoittelemisen aihetta. Sairaus on vienyt kasvua eteenpäin, joten se on yksi Jumalan lahjoista elämääni.
Samulin pohtii kauan kysymystä, miksi hän haluaa kertoa näin herkistä, syvistä asioistaan muille. Lopulta hän vastaa:
– Ehkä haluan osoittaa, että kaikista olosuhteista ja kokemuksista voi selvitä rauhaan. Toivotonta tapausta ei ole. Sairauden olemassaolo tuo kärsimystä, mutta se voi tuoda myös iloa. Itselleni kärsimys tuo elämääni Hengen hedelmiä.