Suurin osa ihmisistä yhdistänee Larin Parasken ensisijaisesti kansanrunouteen ja runonlaulantaan. Siitä jälkipolvet hänet ennen kaikkea tuntevatkin, mutta hän oli myös perheestään huolehtiva äiti, joka eli uskoaan todeksi arjessa. Nyt Larin Parasken nimi on noussut esiin, kun Suomen ortodoksiseen kirkkoon on pohdittu uusia henkilöitä, joita ehkä voitaisiin ehdottaa luettaviksi pyhien joukkoon. Larin Paraske on kolmen ehdokkaan kaartissa ainoana naisena.
Paraske elätti perhettä
Kanonisointeja tarkastellut työryhmä kuvaa piispainkokoukselle osoitetun saatekirjeen liitteessä Paraske Nikitantytär (Nikitina) Stepanovaa (1833-1904) ”hurskaan ortodoksisen kansanäidin esikuvaksi”. Hän syntyi ortodoksiseen perheeseen Inkerinmaan Lempaalan pitäjässä lähellä Suomen rajaa, ja oli siten syntyjään inkeroisia.
Parasken lapsuudesta tiedetään vain vähän. Hän oli jo lapsena lahjakas runonlaulaja, jonka kerrotaan laulaneen 10-vuotiaana paimenniityillä, ja opetelleen uusia lauluja aina kylällä käydessään. Paraske menetti molemmat vanhempansa jo nuorena. Keuhkotautia sairastanut äiti kuoli tytön ollessa 14-15-vuotias, ja isä menehtyi muutama vuosi vaimonsa jälkeen.
Paraske avioitui noin parikymppisenä itseään puolta vanhemman Kaurila Teppananpojan (Stepanovin) kanssa, ja muutettuaan miehensä kotitaloon Sakkolan kylän Larilaan hän sai kutsumanimensä Larin Paraske.
Pariskunnalle syntyneestä yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuiseksi saakka. Lisäksi aviomies oli varsin sairaalloinen, joten Paraske käytännössä huolehti perheensä elatuksesta. Parasken jäätyä leskeksi 54-vuotiaana asuinmökin pakkohuutokauppa oli jatkuva uhka.
Huolehti myös orpolapsista
Paraske teki kovasti työtä perheen elannon eteen. Pienen maatilan hoitamisen lisäksi hän veti Taipaleenjoella jaaloja, eli kaksi- tai kolmimastoisia purjealuksia, ja kantoi niihin halkoja.
Lisäksi Paraske huolehti omien lastensa ohella Pietarin lastenkodeista hakemistaan liki viidestäkymmenestä orpolapsesta. Kanonisaatiotyöryhmä toteaakin, että Parasken teot osoittavat hänen avuliaisuuttaan köyhiä kohtaan sekä ”tukevat hänen rooliaan äitinä ja oikeuttavat pitämään Paraskea huostaanotettujen lasten suojelijana”.
Paikkakunnan kansanrunoutta tallentamaan ryhtynyt Sakkolan luterilaisen seurakunnan apulaispappi Adolf Neovius havaitsi Parasken runonlaulajan kyvyt vuonna 1887, ja alkoi kirjoittaa hänen runojaan muistiin. Tämä helpotti ainakin hetkellisesti myös Parasken taloudellista tilannetta: lauluista saamallaan ruplan tuntipalkalla hän sai pelastettua mökkinsä kahdesti pakkohuutokaupalta.
Neoviuksen Paraskelta muistiin merkitsemä säemäärä on laajin yhdeltä ihmiseltä talletettu kalevalainen runoaineisto: 32 000 säettä, joihin sisältyy 1 343 runotekstiä, ja lisäksi muun muassa kymmeniä itkuvirsiä ja tuhansia sananlaskuja. Tämän vuoksi Paraskea pidetään yhteä Suomen maineikkaimmista karjalaisista runonlaulajista.
Tallennetun perinteen määrän ansiosta Paraske on saanut jonkinlaisen edustajan roolin. Koska kansanrunouden luonne on yhteisöllinen, Parasken runojen kautta puhuvat ja näkyvät myös muut runonlaulajat – nimettömät, kasvottomat, äänettömät ja hiljaiset. Niinpä Paraske edustaa ”niitä tuhansia tuntemattomia äitejä, jotka säilyttivät ja välittivät ortodoksista uskoa Karjalassa vuosisatojen aikana”, todetaan kanonisaatiotyöryhmän raportissa.
Ulkoisesta kurjuudesta huolimatta Parasken lauluissa ja tavassa olla välittyy rikas ja eloisa elämä. Juuri tämä ristiriita sisäisen elämän rikkauden ja ulkonaisen elämän köyhyyden välillä on puhutellut jälkipolvia. Parasken runot kertovat arkisista asioista, perhesuhteista ja elämästä ja kommentoivat niitä naisen näkökulmasta. Lisäksi säkeistä ilmenee syvä hengellisyys ja luottamus Jumalaan.
Paraske ei pystynyt jättämään lapsilleen perintönä mitään aineellista, mutta sen sijaan hän jätti ja välitti heille ortodoksista uskoa.
Hurskas äiti, kansannainen ja runonlaulaja Larin Paraske kuoli Kannaksen Metsäpirtin pitäjässä 3. tammikuuta 1904.