– Jos olisin tajunnut, mihin ryhdyin, en olisi lähtenyt tähän myllytykseen, huokaa Pokrovan veljestön rakentajapappismunkki Hariton (Tuukkanen).
Hän sai vuonna 1995 edesmenneeltä Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannekselta luvan luostarin perustamiselle Kirkkonummelle Jorvakseen. Isä Hariton lisää, että haasteita on riittänyt välillä enemmän kuin mitä voimat, aika, mieli ja budjetti olisivat kestäneet.
Haave luostarin perustamisesta oli alkanut kyteä, ja tavoitteena oli viedä ortodoksista miesluostariperinnettä eteenpäin Suomessa. Nyt voi sanoa, että onneksi isä Hariton ei tiennyt, miten paljon työtä ja varoja tuon unelman toteutus merkitsi, sillä 25 vuodessa Pokrovan veljesyhteisöstä on tullut kukoistava paikka – ja kunnan suosituin nähtävyys, jossa vierailee vuosittain noin tuhansia ihmisiä.
Vuorossa on nyt juhlan aika, sillä Pokrovan veljesyhteisö täyttää 25 vuotta, minkä lisäksi kirkon vihkimisen 20-vuotisjuhlia vietetään 1. lokakuuta 2021.
"Oletteko täysjärkinen?"
Mutta palataanpa historiaan. Löydettyään tämän kunnan myyntiin paneman Dannebrogin tilan, isä Hariton sai neuvoksi soittaa ensin kuntaan Ilkka Tiihoselle.
– Haluan perustaa luostarin, sanoin hänelle. ”Oletteko täysjärkinen?” kysyi Tiihonen. ”En ole laudoissa enkä raudoissa, vapaana vielä kuljen”, isä Hariton kertoo vastanneensa.
– Silloinen kunnanjohtaja Kaj Gustafsson kyseli puolestaan pankkitaustojani, ja siitä alkoivat Jumalan myllyt jauhaa, isä Hariton muistelee alkuvaiheita.
Helmikuussa 1996 kunnanhallitus hyväksyi kaupan. Myyntihinta oli hulppeat 1,2 miljoonaa markkaa.
– Siihen meni neljä-viisi asuntoa Helsingin keskustasta, että sain tämän alueen ostettua. Silti on väitetty, että kunta antoi tämän meille ilmaiseksi, ei antanut!
– Kukaan ei uskonut alkuun, että tästä mitään tulee, mutta jos päätän tehdä jotakin, niin teen, vaikka henki menisi, sanoo isä Hariton.
Alku aina hankalaa
Tila sai nyt nimekseen Pokrova, joka tarkoittaa Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlaa.
– Olisin ostanut Wohlsin kartanon, mutta kyläläiset panivat hanttiin. Sielläkään ei tapahtunut sitten mitään vuosikymmeniin, sanoo isä Hariton.
Hän alkoi omalla riskillä kunnostaa niin sanottua ajurintaloa jo ennen myyntipäätöstä, jotta pääsisi muuttamaan sinne poikineen pikaisesti Masalasta, missä he olivat asuneet talven kunnan vuokralaisena.
– Se oli lapsista koirankoppi, ja heille oli kova shokki, he kun olivat tottuneet asumaan Helsingin keskustassa jugendtalossa, missä neliöitä riitti, ja talouden- ja lastenhoitajat olivat heistä huolehtimassa. Ahdasta meillä oli ajurintalossakin, sillä siellä asui myös vanha taloudenhoitaja sekä kolme työntekijää.
Päätalon peruskorjaukseen saatiin jo apuun talkoolaisia, mutta hankalaa oli ruokailutilojen puute. Isä Hariton sai luvan rakentaa ajurintaloon verannan, ilman piirustuksia, pelkän selostuksen perusteella.
– Olette sanojenne mukainen mies, tarkastaja sanoi tullessaan sitä katsomaan.
Rojua ja töitä vuorotta
Vastaan tuli heti alusta alkaen suuria, ylimääräisiä kustannuksia siitä, että joka paikassa oli autonromuja, vanhoja kodinkoneita ja muuta roinaa. Neljä isoa autokuormallista romua piti viedä kaatopaikalle yksinomaan hevostallin vintiltä. Jätteiden kuljetus maksoi itsessään 10 000 silloista markkaa.
Isä Hariton rahoitti toimintaa alkuvuodet työskentelemällä viikoittain aina kolme vuorokautta yötä päivää ravintoloissaan ja sitten toiset kolme vuorokautta Pokrovassa. Lisäksi hän möi omistamaansa antiikkia. Heti, kun tila tuli yksityisen haltuun, Museovirasto kiinnostui ja vaati muun muassa, että kaikki uunit oli säilytettävä.
– Ja minä hölmö uskoin! Uunit olivat niin rikkinäisiä, että ne oli purettava ja rakennettava uudestaan. Kaiken lisäksi muurari oli käyttänyt väärää tulitiiltä, ja ne alkoivat vajota. Sitten keksin laittaa niihin sähkösydämen. Siihenkin meni noin 28 000 markkaa per uuni, millä rahalla olisi saanut lämmityslaskut maksettua 20 vuodeksi, isä Hariton harmittelee lisäten, että muutama vuosi sitten Pokrovassa siirryttiin maalämpöön, joka sekin maksoi 50 000 euroa.
Ulkoa päin kaunis päätalo osoittautui muutenkin niin huonokuntoiseksi, että väliseinät piti purkaa pois ja rakentaa uusiksi, samoin piti uusia julkisivulaudoitus.
Sijansa sieltä saivat muun muassa pieni kotikirkko, vierashuoneet sekä keittiö.
Kukoistava puutarhatila syntyy
Dannebrogin tilan kukoistuskausi oli 1900-luvun alkupuolella konsuli H.A. Elfingin aikaan. Hän muutti sen puutarhatilaksi, laajensi päätaloa sekä rakennutti pikkutalot puutarhurille ja autonkuljettajalle sekä hevostallin.
1930-luvun lama-aikaan tilan lunasti kamreeri Svante Aminoff. Neuvostoliiton vuokra-aikana päätalossa asui tuomari, ja siellä kokoontui sotatuomioistuin. Hevostallissa oli leipomo.
1960-luvulla suku myi rapistuneen tilan kunnalle. Sinne tuli kehitysvammaisten hoitokoti ja pienteollisuusyrittäjiä.
– Kun tila oli 33 vuotta kunnalla, kukaan ei huolehtinut siitä. Kunnanjohtaja sanoikin minulle, että jos et sinä hullu olisi tätä taloa ostanut, se olisi traktorilla tasoitettu maan tasalle.
Hevostallin muuttaminen kirkoksi alkoi 2.1.1998 välikaton purkamisella ja sahanpurun pois kuljettamisella.
– ”Herra, anna meille esteettistä silmää ja ymmärrystä, että osaamme rakentaa Sinun huoneeseesi kauneutta hyviä kirkollisia perinteitä kunnioittaen”, rukoilimme aamuisin, ja sen jälkeen tulimme tänne kirkkoon ja aloimme riidellä, isä Hariton kertoo ajasta, jonka rankkuutta lisäsi myös se, että paikalle saapui 1999 Pietarista 20 hengen ikonimaalausryhmä, jota piti syöttää ja majoittaa.
– Myös ikonit rakentuivat pienen rähinän kautta. Se on vähän slaavilainen tyyli. Siinä ei loukata toista, vaan idea hioutuu rähinöimällä, rukouksen kautta ja oman ylpeyden nielemisellä, isä Hariton selvittää.
Hankaluuksia aiheutti, että ikoneita alkoi olla joka puolella, ja kansainvälinen nuorisoleiri oli talossa samaan aikaan kolme viikkoa.
– Ruokittavana oli 60 henkeä päivittäin. Venäjän ortodoksien lisäksi joukossa oli roomalaiskatolisia, muslimeja ja vegaaneja. Olihan se aikamoinen härdelli, sillä oma kunto oli kovin huono, kävelin kepin avulla, isä Hariton muistelee.
– Kyllä helpotti, kun ikonit lopulta kannettiin kirkkoon. Siitä sai uskon vahvistusta, että kyllä tästä tulee jotakin.
Lähes 40-neliöinen, sykähdyttävän kaunis ikonostaasi valmistui syksyllä 2000. Kirkkoon kauneutta tuovat ikonien lisäksi ornamentti- ja seinämaalaukset sekä pylväät.
Rukous kuitenkin kantoi tänäkin aikana, sillä ikonimaalarit olivat isä Haritonin mukaan rukouksellisia ihmisiä.
– Koko ajan rukous oli käynnissä kirkossa. Rukous oli silloin – ja on yhä – voimanamme, isä Hariton painottaa lisäten, että myös kauneus ja harmonia lähentävät meitä Jumalan puoleen.
Isä Hariton on kiitollinen, että ikonien maalaus onnistui, ja vielä kohtuuhinnalla.
– Nyt se jäisi tekemättä, arvelee isä Hariton, joka kaiken keskellä työskenteli vielä Helsingin ravintoloissaan illat ja yöt varoja hankkiakseen.
– Kyllä siinä muutoinkin yöunet menivät, kun laskuja kertyi silloin 100 000 euron edestä. Yllättäen eräältä vuorineuvokselta saapui kirje, jossa hän lahjoitti noin 20 000-30 000 euroa. Se raha tuli tarpeeseen.
Suuri ponnistus olivat kirkon vihkiäiset 17.6.2001, jolloin oli ruokittava 250 henkeä.
– Se oli huipentuma meille kaikille, mutta ennen kaikkea sitä se oli talkoolaisille, isä Hariton toteaa lisäten, että veljesyhteisölle se merkitsi työntäyteisiä päiviä.
– Oli ensinnäkin järjestettävä juhlat, toimitettava palvelukset, ja sitten vielä hoidettiin tarjoilut. Oltiin kyllä aika tillin tallin sen jälkeen, isä Hariton muistelee tuota tärkeää päivää kiitollisena niistä ihmisistä, jotka saatiin avuksi keittiöön.
Talkoolaisista apua ja henkistä tukea
Talkoolaiset ovat olleet yhteisölle korvaamaton voimavara.
– He olivat tuki myös henkisessä mielessä. Minä itse olin välillä jo valmis luovuttamaan, mutta kun he tulivat uskollisesti lauantaisin töihin, lopettaminen olisi ollut heidän ison työpanoksensa kannalta niin iso pettymys.
Vakituisia talkoolaisia oli tuolloin 20-25 henkeä, ortodokseja ja luterilaisia, ja vanhin heistä 80-vuotias ”Myyrä”.
– Meiltä olisi jäänyt moni työ tekemättä, mutta kun Myyrä ahkeroi, mekään emme voineet laiskotella.
Talkoolaiset ovat yhä apuna myös borssikeittopäivinä. Myynnissä on muitakin omia tuotteita, kuten säilykkeitä ja kaalipiirakoita.
– Meillä on tietyt raamit, minkä mukaan mennään, ja tarkka budjetointi, mihin rahat käytetään. Esimerkiksi kukkatarhan siemenmyynnin tuloilla ostamme puutarhaan kaiken tarvittavan, ja borssikeiton tuotolla saimme kirkon seinälle mosaiikki-ikonin.
”Ruokaa ei tässä talossa viskata pois”
Majoitustilatarpeeseen valmistui vierastalo, Villa Elfving, 2004. Siitä isä Hariton iloitsee, että sen sai rakentaa vanhanaikaisesti energiaystävälliseksi. Eristeenä on käytetty koivuntuohta, tervaan keitettyä hamppunarua ja rahkasammalta. Rakennus on kolmikerroksinen, ja siinä on myös kokoustiloja ja kivijalassa oma sauna.
Rakentamista on siis riittänyt, samoin huolta rahojen riittämisestä esimerkiksi vakuutuskustannusten takia.
– Nyt jälkeen päin ajatellen tämä olisi kannattanut perustaa osakeyhtiöpohjaiseksi, isä Hariton huokaa lisäten, että jos rahan tarve oli miljoona euroa, piti saada kokoon kaksi miljoonaa, josta puolet meni veroihin henkilöverotuksella.
Pokrovalle tärkeä tulolähde on ruokailijat, joita otetaan vastaan 20-50 hengen ryhminä.
– Ruoat tehdään itse, tuoreista raaka-aineista ja tasan laskettuna syöjille. Yhtään ylimääräistä annosta ei tehdä, sillä ruokaa ei tässä talossa viskata pois.
Vierailijat voivat tehdä ostoksia päätalon pienessä putiikissa. Myynnissä on ruokatuotteiden lisäksi oma keittokirja ”Tanssii tähteiden kanssa”.
Periaatteena on isä Harintonin mukaan, että kaikessa, mitä on portin sisäpuolella, on ortodoksinen näkökulma.
– Tänne tullaan meidän, ei asiakkaiden ehdoilla, ja omia tapoja ja uskonnäkemyksiä pidetään yllä.
– Raotan ihmisille sen verran helvetin tulta, että takapuoli pysyy lämpimänä, mutta esitän sen huumorilla höystettynä, että se on hauskempi ottaa vastaan. Kyllä särmää saa ja pitää elämässä olla, mutta Suomi on tässä hajuton, väritön ja mauton maa!
Isä Hariton on itse matkustellut ympäri maailmaa; asunut vuosia Venäjällä, joitakin aikoja myös Kenian pääkaupungissa Nairobissa ja Suomen Lapissa toimien ihmisten kanssa kuten pelastusarmeijassa: soppaa ja sielunhoitoa.
– Siitä kaikesta tuli laaja perspektiivi elämään. Kokin ja ravintoloitsijan työssä näki ihmisten kirjon ja ripittäytymässäkin kävi enemmän ihmisiä kuin täällä, sanoo isä Hariton, jolle oli alkuun shokki, kun hänet määrättiin reuman takia sairauseläkkeelle 13 vuotta sitten.
– Sitten ymmärsin sen siunaukseksi. Vaikka lääketieteessä ei ole parannuskeinoja, antioksidantit, vitamiinit ja keliaakikon ruokavalio ovat auttaneet, ja kunto on paljon kohentunut.
Kirkkopyhät raamittavat Pokrovan toimintaa ja jumalanpalvelus on kaiken toiminnan ydin.
– Ehtoollisen esivalmistelussa tapahtuu vertauskuvallinen karitsan teurastaminen ja veren vuodatus. Emme toimita jumalanpalvelusta vain ihmisille, vaan myös Jumalalle. Eukaristiassa viini muuttuu Kristuksen vereksi. Myös edesmenneet ovat yhtä aikaa läsnä ehtoollisessa.
Isä Hariton iloitsee siitä, että paljon uusia kasvoja tulee jatkuvasti kirkkoon ja myös kasteelle.
Iloa tuottaa myös hyvä kuoro, jossa on kymmenkunta jäsentä, Darja Balagurinin ohjaimissa.
– Kaikki ovat tervetulleita jumalanpalveluksiin. Ovensuuhun ei tarvitse jäädä seisomaan, ja esirukouspyyntöjä voi jättää. Ehtoollisyhteys puuttuu kuitenkin luterilaisten ja ortodoksien väliltä, isä Hariton huomauttaa.
Kesäisin on noin 15 palvelusta kuukaudessa, ja vuodessa niitä kertyy yli sata. Hautajaisia Pokrovassa on, mutta ei häitä, koska munkit eivät mielellään vihi avioliittoon.
Perinteet kunniassa
Isä Hariton haluaa vaalia kirkkomme traditiota.
– Jumalanpalveluskaavat eivät saisi muuttua, sillä on aina helpompi palata kirkon helmaan, kun tuntee sen tavat. Jos kirkko on kaikkien tuulien temmellyskenttä ja koko ajan muutoksessa, kontaktipinta ohenee, isä Hariton tuumaa, mutta myöntää, että myös ortodoksikirkko on taipunut joissakin asioissa nykymenoon. Häntä surettaa nopeasti edennyt maallistuminen, jossa humaanisuus on nostettu uskon asemaan, ja pyhää ei enää tunneta.
– Suomalaiset ovat vieraantuneet niin paljon uskonnosta, että siitä tunnetaan häpeää, jos uskoo. Kirkko voi tässä syyttää itseään, kun on luovuttu traditioista ja tavoista.
Rukous on luostareissa kuuliaisuustehtävä, ja sillä on pääpaino myös Pokrovassa.
– Rukous on silta kahden maailman välillä. Se on elävien lisäksi aina myös kuolleiden puolesta, mutta sitäkin on tehtävä kohtuudella, rukous ei saa olla tyhjää hokemista, isä Hariton sanoo.
Pokrovassa rukous ja työnteko vuorottelevat jatkuvana rukouksena.
– Rukous ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, luetaan aina ajatuksella.
Puutarhan anti houkuttaa
Pokrovassa merkittävä tekijä hengellisen annin lisäksi on poikkeuksellisen ihana puutarha kukkaloistoineen. Jotenkin tuntuu siltä, että kirkkomaisen hevostallin lisäksi tilan maineikas puutarhahistoria oli ikään kuin vetämässä luostarihanketta juuri tälle paikalle.
Lisa Geijerin suunnittelema puutarha oli loistossaan noin sata vuotta sitten, jolloin pato oli jo paikoillaan ja lammen yli kulki pitkä silta.
Kun isä Hariton osti tilan, siellä kasvoi lähinnä vesakkoa ja puita. Vanhasta puutarhasta oli jäljellä ainoastaan lehmuskuja ja tielinjaukset. Talkoolaisten avulla alue raivattiin puhtaaksi, ja sitkeällä työllä se saatiin jälleen kukoistamaan. Puutarhan erikoisuus on niin kutsuttu kivinen Gaudi-puutarha muureineen, josta löytyy taidetta liittyen psalmiin 104.
– Graniitin ja marmorin pelastimme eräältä kiviveistämöltä, muutoin ne olisivat joutuneet merenpohjaan täyttömaaksi, kertoo isä Hariton.
Ajurintalon lähettyviltä on Börje Frin suunnittelema alue, lahjana Patricia Seppälältä. Siihen on nimetty parilliset neliöt Isän, Pojan, Pyhän Hengen ja Jumalanäidin mukaan.
Tilan hyötypuutarha on nimensä veroinen, sillä ruokittavia riittää. Mansikkamaan erikoisuutena on valkoinen lajike, josta riittää satoa myyntiinkin asti. Myös metsän väki, jänikset ja peurat tulevat osingoille. Kasvihuoneessa kasvatetaan tomaatteja, ja puulavoissa omaa käyttöä varten esimerkiksi salaattia, kesäkurpitsaa ja perunaa.
– Kaiken muun ruoan ostamme itsellemme ”hautausmaalta” eli viimeisen käyttöpäivän tuotteita. Se, joka haluaa liittyä talkoolaisten joukkoon, saa aina agape-aterian. Myös jumalanpalveluksissa avustavat laulajat ja kanttorit pyritään ruokkimaan, sillä muuta palkkaa ei tule, ja jotkut saapuvat matkojenkin päästä.
– Kun annat etkä laske, lahjoituksia riittää. Jos kiintyy maalliseen, siitä ihminen köyhtyy.
Kukat aina silmien alla
Kukkapaljoudesta ei ole koskaan tingitty, vaikka se teettääkin paljon työtä. Enimmillään pihapiiriin on siroteltu peräti 3 500 ruukullista kukkia, ja eniten aina keittiön oven lähettyville.
– Ne kukat ovat varta vasten minun ilokseni. Saan energiaa seuratessani niiden kasvamista. Niitä siirrän aina sinne missä teen töitä, kertoo isä Hariton.
Myös vierailijat voivat nauttia kukista viehättävällä Nirvana-terassilla, jonne mahtuu isokin joukko kahvittelemaan katoksen alle.
Isä Haritonilla on puutarha myös omalla verannallaan.
– Haluan istua verannallani yksin, rauhassa kaikelta, sillä välillä täällä on väkeä kuin Moskovan rautatieasemalla.
Yksi iso harminaihe oli kunnan suunnitelma pakkolunastaa lampialue, vaikka ehtona kaupalle oli, että isä Hariton ei osta koko tilaa, jollei hän saa myös lampea.
– Se on merkittävä tekijä puutarhan hoidossa, koska otamme sieltä kasteluveden. Kunnan vesijohtovedellä kasteluun meillä ei yksinkertaisesti olisi varaa. Jumalan kiitos, että kohta kuolen, puuskahtaa isä Hariton ja arvelee pakkolunastusidean syyksi, että lammessa asustaa ”Saku Sammakko” ja varmaan ”joku liito-oravakin”.
Munkeilla on ravintolataustaa
Pokrovan veljestöön kuuluu tällä hetkellä kaksi vihittyä veljestön jäsentä: isä Hariton, joka sai munkkivihkimyksen vuonna 2003, pappismunkki Foma ja muutama muu.
Myös isä Fomalla on ravintolataustaa. Isä Haritoniin hän tutustui hakiessaan töitä.
– Minun oli tarkoitus jatkaa ravintolanpitoa hänen jälkeensä, mutta se oli niin täyttä hulinaa, että jätin oravanpyörän. Täällä saan olla rauhassa se, kuka olen, ja toteuttaa omia ajatuksiani ja visioitani, isä Foma kertoo.
Muitakin tulijoita on tarjoutunut, mutta näin tiiviissä yhteisössä asuminen ei isä Haritonin mukaan onnistu, jos takana on mitään ongelmia.
– Myöskään yli 40-vuotiaita ei veljestöön oteta, koska heistä voi äkkiä tulla taakka. 30-40 vuotta palvelleetkin joutuvat tekemään fyysistä työtä, isä Hariton sanoo ja lisää, että siitä on ollut harmia, että Pokrovasta kirjoitettiin heti alusta alkaen luostarina, vaikka sitä titteliä ei ole virallisesti vielä annettu.
– Mutta nyt olemme saaneet, epävirallisesti tosin, sivuluostarin tittelin, piispan antamana arvon osoituksena, sanoo isä Hariton, jolle luostaristatuksen saaminen ei ole kynnyskysymys.
– Täällä tehdään työtä ja rukoillaan jo nytkin ilman palkkaa.