Suomen ortodoksien yhteydet Moskovan patriarkaattiin vaikeutuivat 1920-luvulla, ja vapaa kauppa sekä kulku rajojen yli tulivat melkein mahdottomiksi. Mirhavoide oli loppumaisillaan Suomesta, minkä vuoksi arkkipiispa Serafim lähetti vuonna 1921 Moskovaan kirjeen pyytäen lupaa ja ohjausta mirhan keittämiseen.
Venäjän Pyhä Synodi lähetti vastauksessaan pyhän mirhan vihkimiskaavan ja ohjeita ”sakramenttivoiteen vihkimisestä, katsoen siihen, että sen varastot alkavat loppua ei ainoastaan Suomessa, vaan myös Latviassa, Arkangelin ja Aunuksen naapurihiippakunnissa sekä Länsi-Euroopan kirkoissa”. Metropoliitta Jevsevij`n allekirjoittaman Pyhän Synodin kirjelmän mukaan pyhän mirhavoiteen valmistuksessa Suomen kirkon tuli ottaa huomioon pyhän voiteen tarve Suomen kirkkojen lisäksi myös naapurimaissa sekä Suomen rajoilla olevissa Venäjän hiippakunnissa.
Pyhä Synodi totesi, että sisällissodan olosuhteissa Venäjälläkin ”on sangen vaikeaa, jopa mahdotonkin hankkia pyhän voiteen valmistamista varten tarvittavia hyvänhajuisia aineita” ja tilanne saattaa johtaa siihen, että koko kirkkokunnassa tulee ankara puute pyhästä mirhavoiteesta. Kustannukset mirhan keitosta piti korvata myymällä pyhää öljyä ulkomaille – Viroon, Latviaan, sekä Berliiniin, missä arkkipiispa Evlogi johti Euroopassa sijaitsevia ortodoksisia seurakuntia.
Mirhan keitto Viipurissa
Mirhan perusta oli oliiviöljy. Siihen lisättiin valkoviiniä sekä vaihtelevasti 3–57 ainetta, muun muassa storaksipuun mehua, olibaani- ja sandarak-hartsia, inkivääriä, galangalia, kardemummaa, muskottiöljyä ja muita erittäin harvinaisia aineita, joista monet oli tuotu esimerkiksi Etelä-Amerikasta tai Intiasta. Joukkoon kuului myös öljy, jota saatiin bitumihiilestä, sekä erilaisia harvinaisten puiden hartseja. Voimme vain ihmetellä entisaikojen kaupankulun laajuutta! ”Viipurin mirhan” reseptiä ei ole valitettavasti löytynyt.
Konstantinopolin patriarkka Meletios IV totesi puheessaan Suomen ja Viron kirkkokuntain edustajille 4.7.1923, että pyhä voide on tuotava Konstantinopolista. Viipurissa keitettyä mirhaa oli kuitenkin niin paljon, että sitä oli käytettävissä Suomessa hyvin pitkään. Kirkollishallituksen vuosikertomuksen mukaan Viipurissa keitettiin vuonna 1922 yli 48 litraa, eli noin 44 kiloa yhää mirhavoidetta.
Vuonna 1922 kirkko sai tuloja mirhan myynnistä 1025 markkaa, ja seuraavana vuonna 275 markkaa. Mirhaa siis myytiin myös ulkomaille. Ensimmäinen raportti mirhavarastosta löytyy ylidiakonin nelivuotiskertomuksessa 1930–1933. Punnittua mirhaa oli 1.1.1933 yli 37 kiloa, ja punnitsematonta noin 6 kiloa. Seurakunnissa sitä käytettiin vain pieniä määriä: raportissa kerrotaan, että vuoden 1925 jälkeen kirkkokunnassa oli käytetty 1828 grammaa mirhaa. Vuonna 1930 Mantsinsaaren seurakunta haki sitä 50 grammaa, vuonna 1933 Pitkärannan seurakunta 92 grammaa, eikä vuonna 1932 sitä luovutettu minnekään. Raportti myös kertoo, että vuonna 1931 Puolan ortodoksiselle kirkolle oli luovutettu 2 200 grammaa mirhaa ja Latvian kirkolle 1 900 grammaa. Latviaan oli myös viety 2 litraa mirhaa vuonna 1924, jolloin arkkipiispa Herman kävi siellä konferenssissa.
Vuonna 1956 arvioitiin mirhan riittävän vielä 600–700 vuodeksi.
Mirhavoiteen valmistus Ekumeenisessa patriarkaatissa
Konstantinopolin patriarkaatissa keitetään mirhaa kerran kymmenessä vuodessa. Patriarkka Bartholomeos toimitti mirhan valmistuksen ja siunaamisen tämän vuoden Suurella viikolla. Kuten Viipurissakin tehtiin sata vuotta sitten, mirhan valmistus aloitetaan Suuren viikon maanantaina. Silloin esipaimen pyhittää astiat ja sytyttää tulen. Papisto lukee taukoamatta evankeliumin tekstejä mirhavoiteen valmistuksen aikana. Keskiviikkona valmis voide jaetaan kahteentoista astiaan. Piispa – tai nykyään patriarkka – siunaa voiteen Suuren torstain liturgiassa, ja sen jälkeen mirhaa siirretään säilytystiloihin psalmia 44 luettaessa.
Valmista mirhaa jaetaan sitten hiippakuntiin ja kyseiseen patriarkaattiin kuuluviin eri maiden kirkkokuntiin. Mirhan valmistaminen nähdään usein itsenäisen kirkon oikeutena, mutta monet muut autokefaaliset kirkot saavat mirhaa Ekumeenisesta patriarkaatista.
Tänä vuonna Ukrainan ortodoksinen kirkko keitti omaa mirhaa. Asialle on paitsi poliittisia, mutta myös historiallisia perusteita. Venäjällä vuoteen 1675 saakka mirhaa voitiin valmistaa joka hiippakunnassa, ja sen jälkeen sekä Moskovassa että vuoteen 1913 saakka Kiovan luolaluostarissa. Vaikka kirkkokunta periaatteessa saa mirhaa omasta patriarkaatistaan, poikkeuksia on saattanut tapahtua, kuten juuri vuonna 1922. Vanhoissa lähteissä on lisäksi tietoja siitä, että Etelä-Euroopan kirkot saivat joskus mirhaa Kiovasta ja pihkovalaiset, joilla oli vahva kauppayhteys länteen, hankkivat mirhaa katolisesta lännestä eivätkä ortodoksisesta idästä.
Pyhän mirhan keittäminen on siis tapahtunut vain kerran Suomen ortodoksisessa kirkossa. Viipurissa sata vuotta sitten keitettyä mirhaa valmistettiin synodin ohjeen mukaan runsaasti, yli oman tarpeen. Kun rajat sulkeutuivat, kaikki mirhavarastot säilyivät Suomessa. Sitä riittänee sadoiksi vuosiksi eteenpäin.
Lähteet:
Suomen arkkipiispan kanslian arkisto, Suomen kirkollishallituksen arkisto, RIISA:n valokuva-arkisto
Aamun koitto 1922–1923
Киевские епархиальные ведомости, 1900, No 9
О мироварении. Москва, 1869
А.Алмазов. История чинопоследований крещения и миропомазания. Казань, 1884.
Pääkuva ylhäällä: Pyhä mirhavoide siirretään Viipurin katedraalista piispantalon kirkkoon.